Hei, me vesipelastetaan!

Viime kesänä huomattiin, että tuo meidän Watti on aikamoinen uimamaisteri. Lomareissuilla ja mökillä sitä on saanut houkutella tai jopa käskeä pois järvestä pulikoimasta. Niinpä onkin herännyt ajatus kokeilla josko vesipelastus olisi Watille ja meille ihmisille sopiva uusi laji. Loputon työmotivaatio ja tekemisen ilo yhdistettynä sujuvaan uintitaitoon  ja saksanpaimenkoiran rohkeuteen voisi olla toimiva kokoonpano vesipelastuksessa.

Kun sitten tammikuun alussa Naamakirja kertoi, että Hundspa Oulu -koirauimala järjestää vesipelastuskurssin ja paikkoja on vielä vapaana, ei täällä montaakaan sekuntia mietitty Watin ilmoittamista kurssille. Olihan se kurssi yli sadan euron hintalapullaan aika tyyris, mutta kun Watti on juuri täyttämässä 1,5 vuotta, niin tässä olisi meidän pikkuiselle saksanpaimenkoiralle loistava synttärilahja! Yksi ilta teoriaa ja viikonloppuna allasharjoituksia, kouluttajina Katre Vimm ja Olle Uussaar Virosta. Hundspa Oulu olikin itselleni ihan uusi tuttavuus – ja ylipäätään ensimmäinen kosketukseni koirauimaloihin – joten mielenkiinnolla odotin myös sen näkemistä ja kokemista.

Pitkään odotettu perjantai koitti vihdoin! Google Mapsista katsoin ajo-ohjeet ja suuntasin auton nokan kohti Oulun Kynsilehtoa. Ulkoa päin Hundspan miljöö oli vähän kolkko, sillä ympärillä sijaitsee lähinnä vanhoja teollisuuskiinteistöjä, joissa toimii autokorjaamooja tjsp. ja kylpylärakennuskin on kuulemma vanha autojen myyntiliike. Sisällä kylpylässä sisustus ja tunnelma oli kuitenkin eri: avara, siisti ja persoonallinen. Itse asiassa paikka muistutti sisältä paljon ihmisten kylpylää, mitä varmasti on ollut tarkoituskin. Henkilökunta oli todella ystävällistä sekä auttavaista (jopa paljon enemmän kuin ihmisten kylpylöissä keskimäärin!) ja allasosaston seinätkin oli hauskasti koristeltu erilaisin eläinmaalauksin ja -koristein.

Itse koulutus ei tällä kertaa alkanut ihan toivomallani tavalla… Perjantain teoriaillan muutamien kalvojen teoriaesitys lähinnä kertoi vesipelastuksesta Virossa, eikä missään vaiheessa käyty läpi vesipelastuksen sääntöjä, harjoitusmenetelmiä tai viikonlopun ohjelmaa. Itse olisin siis toivonut koko illan kalvosulkeisia! Koirankin kanssa tehtiin muutamia harjoituksia, mutta ne liittyivät enimmäkseen koiran ja ohjaajan yhteistyöhön, eikä mitenkään erityisesti vesipelastukseen. Odotukset allastreenien suhteen olivat kuitenkin yhä korkealla ja ne sääntöasiathan voi jokainen lukutaitoinen itse selata netistä.

Lauantaina menin heti aamusta altaan reunalle seuraamaan muiden suorituksia, koiran jäädessä vielä kotiin lenkkeilemään Veeran kanssa. Meitä oli karvan alle kymmenen koirakkoa kurssilla ja jokaiselle oli allasaikaa varattu puoli tuntia, mikä osoittautui juuri sopivaksi ajaksi koirien (ja ohjaajien!) jaksamisen sekä motivaation kannalta. Koiria oli saksanpaimenkoirani lisäksi bordercollie, kolme valkoista paimenkoiraa, labradorinnoutaja, seropi ja muutamia muita. Kaikki koirat kurssilla olivat käsittääkseni vepen alalla jotakuinkin aloittelijoita, eikä Watti ollut tässä poikkeus. Viime kesänä toki ollaan Watin kanssa uitu, heitetty lelua ja hyppyytetty laiturilta, mutta mitään erityistä vepe-treeniä ei ole koskaan tehty.

Watin vuoro alkoi vihdoinkin lähestyä, mutta koko koiraa ei kuulunut hallille. Tiukka puhelu kotiin ja aikatauluissa sekoillut Veerakin sai koiran auton kyytiin ja nokat kohti Hundspa:ta… Kety ei selvästikään ollut hommissaan ajan tasalla. Kerran taisin jo lyödä luurin korvaankin hermostuksissani, mutta onneksi parisuhdekriisiltä vältyttiin kun Watti ehti suihkun kautta altaaseen juuri ajallaan! Puolen tunnin allastreenin ohjelma oli jotakuinkin seuraava:

  • Uidaan yhdessä koiran kanssa pari kertaa altaan ympäri, ensin ilman pelastusliivejä (jotta koiran turkki kastuu kunnolla sekä kouluttajat näkevät kuinka koira ui) ja sen jälkeen pelastusliivit koiran päällä.
  • Heitetään noutolelu altaaseen. Koira noutaa käskyn saatuaan lelun. Ensin yhdellä lelulla, sitten kahdella siten että koira noutaa lelut omistajan käskemässä järjestyksessä. Myöhemmin tätä tehtiin myös 3-4 lelulla.
  • Koira noutaa lelun altaan toisessa päässä vedessä olevalta avustajalta. Koira ui avustajan ympäri ennen kuin saa lelun. Myöhemmässä vaiheessa avustaja tarttuu koiran pelastusliiviin ja koira vetää avustajan perässään rantaan (tässä tapauksessa: altaan toiseen päätyyn).
  • Veneestä hyppäämisen harjoittelua. Tässä Watti osoittautui uimamaisterin lisäksi myös uimahyppymaisteriksi! :-)
  • Veneen vetäminen rantaan: ensin vedettiin tyhjää venettä ja lopuksi venettä, jonka kyydissä oli avustaja.
  • Lelun noutaminen veneestä käsin. Noudon jälkeen koira nostetaan vedestä suoraan veneeseen.
  • Loppuun taas pari minuuttia lämmittelyuintia altaan ympäri.

Lauantain treenit menivät juuri niin hyvin kuin ylpeä koiranomistaja ikinä voisi toivoa. Watti sai ensikosketuksen vesipelastukseen, oppi harjoitusten idean nopeasti ja haki lelut sekä veti veneet. Ja kovin helppoahan se oli omistajallekin, kun ei kerrankin tarvinnut tehdä muuta kuin seistä altaassa paikallaan ja antaa komentoja. Päivän allastreeneistä jäi siis todella hyvä fiilis ja nyt myös koulutuksen määrään ja laatuun olin oikein tyytyväinen – suurkiitos hyville kouluttajille!

Sunnuntain treeniohjelma oli koirakon vapaasti valittavissa, mutta Watin kanssa päädyimme toistamaan lauantain treenin sellaisenaan, koska treeni oli monipuolinen ja koiralla oli hauskaa. Aivot olivat selvästi raksuttaneet yön aikana sekä koiralla että omistajalla, koska yleistä säätämistä ja ilmassa leijuvaa kysymysmerkkiä oli vähemmän kuin lauantaina. Watti toimi kuin kone ja ketykin oli oppinut jotain eiliseltä: Veera toi Watin kurssipaikalle tällä kertaa ihan ajallaan ja parisuhdekriisiltä vältyttiin, taas kerran :-). Toivon ja luulen että vesipelastuksesta tulee meidän perheen uusi harrastus!

Meillä nirsoillaan… Jesss!!

Otsikkoon viitaten viimeiset pari päivää Savu on siis syönyt erittäin nihkeästi. Ruokaa kyllä menee mutta hitaasti ja kuppiin jää noin kolmasosa syömättä. Toiveikkaana heti googlaan ympäri nettiä ja varmistan sen mitä epäilen: tiineyden kolmannen viikon lopulla voi esiintyä pahoinvointia ja ruokahaluttomuutta. Mahtavaa! Tai siis… :)

En syö!

Savuhan on aina tähän mennessä ollut erittäin hyvä syömäri, ahnekin jopa, eikä kuppiin tasan ole jäänyt mitään ylimääräistä ruokailun päätyttyä. Niinpä ekat oireet bongattu. Netti ja kasvattajan peruskurssi tietävät kertoa myös, että 25. tiineyspäivästä eteenpäin alkavat sikiöiden sydänäänet kuulua. Stetoskooppi on jo hollilla!

Savu on myös ollut viimeisen viikon huomattavasti normaalia rauhallisempi ja väsyneempi. Se on vetäytynyt mielellään omiin oloihinsa eteiseen tai kodinhoitohuoneeseen nukkumaan, eikä osallistu muiden koirien riekkumiseen. Toinen merkki! Lenkit se tietysti vetää edelleen samalla draivilla kuin ennenkin, mutta sisällä on kuin toinen koira. Tiedetään, tiedetään… Nämä voivat olla myös valeraskauden merkkejä, mutta kai sitä saa toivoa! Vai onko se niin, että pessimisti ei pety? No, ultrahan se kertoo totuuden hieman yli viikon kuluttua, mutta mitenkä ihmeessä kestän siihen saakka?!

Pipo päässä nenä jäässä

Täällä pohjolassa pakkanen sen kuin kiristyy päivä päivältä, vaikka alunpitäen oli toiveita siitä, että pakkaskausi jäisi lyhyehköksi (hemmetin meteorologit, aina antamassa turhaa toivoa). Sisällä talossa on suosiolla lämmitetty leivinuunia päivittäin – tai siis Simo on lämmittänyt uunia ja raahannut selkä vääränä polttopuita sisälle. Onneksi olin jouluna kaukaa viisas ja ostin sille joululahjaksi kaksi hyvää kantokoria ihan noin niinkuin vihjeenä… Leivinuunin paahtaessa onkin ollut varsin mukava kääriytyä viltinmutkaan laiskanlinnaan ja katsella agilityvideoita, piirtää, selailla tenttikirjoja, lueskella koira-aiheisia artikkeleita ja ommella hurtille talvivaatteita.

uuni

Talvikamppeet koirille ovat olleet nyt viime viikkoina tarpeen. Enpä kyllä oikein minäkään tällä hetkellä nauti ulkoilusta, kun olo on kuin michelinukolla ja pakkanen nipistää nenää. Saisi ruveta jo lauhtumaan. Savu, Watti ja Lilli sentään pärjäilevät lenkit ilman pukimia niin kauan kuin pysytään liikkeessä, mutta Tempo-raukkaa ei ole kovin tuuhealla turkilla siunattu. Niinpä se ulkoilee tällä haavaa toppatakissa. Onneksi takki ei näytä sen menoa hidastavan, ja toistaiseksi se on jopa pysynyt ehjänä koirien raisuista leikeistä huolimatta (koputetaan puuta!). Sisälle tullessa kun työntää käden Tempon ja takin väliin, on siellä sisällä aivan lämmintä, vaikka takin pinta on viileä, eli luulisi toimivan. Nyt aivan paukkupakkasilla Lilli on alkanut nostelemaan herkästi tassujaan, joten pidemmät lenkit se on viime päivinä jättänyt väliin. Treeneihin kyllä puetaan joka kuono toppatakkiin. Savun takki on nyt tosin jäänyt pienehköksi (ommeltu sen junnuaikana), joten pitänee kaavoittaa sille uusi jahka ehdin.

Aurinkokin on näyttäytynyt jopa useampaan otteeseen nyt tammikuun puolella, ja päivät alkavat pidentyä. Helpottaa kovasti lenkkeilyä, kun ei tarvitse kauhealla kiireellä sillä ainoalla hämärän kalpealla tunnilla syöksyä ulos, vaan voi sovittaa lenkkeilyn muuhun aikatauluun paremmin. Meilläpäinhän ei ole katuvaloja, joten otsalamppu pelastaa sitten jos tuon valoisan ajan missaa. Muutama päivä sitten kyllä oli parina iltana aivan mahtava kuutamo, jonka valossa näki aivan hienosti tallustella metsässä ja hiekkamontulla koirien kanssa iltaysin aikaan ilman lamppua.

Tällä viikolla agilitytreeneissä on keskitytty linjaamiseen ja rintamasuuntaan. Maanantaina aksattiin Simon kanssa kahdestaan illalla. Siis Simon & Tempon varsinaisten treenien ja minun ryhmäni jälkeen jäätiin ”hinkkaamaan” vaiketa kohtaa radasta. Simolla oli alkuun vaikeuksia saada Tempo lukemaan yhtä takaakiertoa harjoituksesta. Pienen riitelyn rakentavan keskustelun jälkeen treenailtiin hetki ilman käsiä, jolloin Simollakin syttyi lamppu pään päälle; kummasti alkoi oma yläkroppa osoittaa sinne minne pitikin ja kappas, Tempo ei enää kertaakaan mennyt väärältä puolen estettä eikä layeroinut hyppyä kuten aiemmin. Niinpä niin, 99% virheistä on ohjauksesta kiinni, vaikka kuinka ensin tuntuisi siltä, että koirahan ei kuuntele lainkaan mitä sille kerrotaan. Lilli oli pätevä kuten aina, kuskikin hetkittäin. Olihan se hyvä itsekin keskittyä välillä hienosäätämään ohjausta sen sijaan että vain rallatellaan rataa lävitse.

Torstain treeneissä tutulla treeniporukalla kertailtiin takaakiertoja ja tehtiin ennakoivaa persjättöä niin, että edessä ja sivulla oli ansaeste – jos olit myöhässä persjätöltä koira levisi aivan takuuvarmasti niille, halusit tai et. Tehokas palaute omasta ohjauksesta! Yllättävän vaikea kohta, vaikkei ehkä ensisilmäyksellä siltä näyttänyt. Toistoilla saatiin kuitenkin kaikilla homma hanskaan ja koirat sinne suuntaan mihin pitikin, kun ajoitus alkoi toimia. Hyvät ja hedelmälliset treenit!

On muuten ollut outoa kulkea treeneissä vain yhden aksakoiran (Lillin) kanssa, kun Savu on treenitauolla. Niinpä Watti on ollut mukana, ja otan sen kanssa aina tottistreeniä sivussa. Watin agiura on nyt toistaiseksi pistetty tassuvamman jälkeen jäihin, vaikka itse vamma on parantunut jo aikaa sitten. Jo ennen vammautumista nimittäin tuskailtiin joka treeneissä sen rimojen roiskimisen kanssa. Watti pitää luonnostaan tiivistä katsekontaktia ohjaajaan, ja tämä ei agiradalla ole oikein toivottavaa. Hypyissä se roiskaisee riman heti, jos ohjaaja jää taakse (kun yrittää kuikuilla olan yli) tai mikäli kuski tekee pienenkin liikahduksen johonkin suuntaan hypyn aikana. Pitäisi siis olla miltei paikoillan hypyn aikana jos tahtoo riman pysyvän kannattimillaan joka hieman sotii agilityn periaatteita vastaan. Tultiin siis siihen tulokseen, että ehkä kaikkia koiria ei ole luotu agikoiriksi ;) – vaikka tämä nyt lähinnä hupilaji sille onkin – ja ollaan viime aikoina tehty hallilla pelkkää tottista. Vaan ollaanpahan treenattu kunnon häiriöllä! Wattia ei enää pahemmin hetkauta seuruussa eikä paikkamakuussa vaikka toinen vetää aivan vierestä agirataa, eli varsin hyödyllistä puuhaa. Ei tarvi sitten BH:ssa pelätä, että karkaisi paikkamakuusta toisen tehdessä luoksetuloliikettä :)…

Pakkasen ja lumen huono puoli on se, että pitkälle joulukuuhun saakka jatkuneet metsäjälkitreenit jäivät Watilla & Simolla nyt tauolle. Keväällä sitten jatkoa. Vähän lohdutukseksi Simo meni ja ilmoitti Watin ja itsensä vesipelastuksen viikonloppukurssille. Kurssi pidetään Oulussa koirauimalan tiloissa, ja odotukset sen suhteen ovat kovat :). Simohan puheli jo viime kesänä, että sitä lajia olisi hieno päästä harrastamaan tai ainakin kokeilemaan ja nyt tarjoutui tilaisuus. Kouluttaja on ilmeisesti joku pitkän linjan harrastaja Virosta saakka? Katsotaan, onko vepeily yhtä hauskaa miltä se näyttää, ja joudutaanko ensi kesänä ajelemaan mökille joka viikko treenaamaan!

 

Hurtta-halli tsekattu!

Sunnuntaiaamuna törkeän aikaisin startattiin auto pihasta kohti Seinäjokea ja Hurtta-hallia. Takana oli molemmilla maksimissaan kolme, neljä tuntia yöunia huonosta unirytmistä johtuen, joten silmät ristissä pakattiin kamat kyytiin. No, oikeat koirat sentään muistettiin ottaa mukaan eikä kisakirjakaan unohtunut. Pikkuveli tuli meille vahtimaan muita haukkuja. Tiet olivat onneksi sulat ja siistit, joten matka sujui kohtuullisen leppoisasti – minä torkuin ja Simo-raukka ajoi… Täytyy sanoa, että tällainen talvi on juuri minun makuuni, ei lainkaan lunta ja pakkastakin hyvin vähän. Nytkin lämpöasteet huitelivat siinä plussan puolella koko reissun ajan. Enpä muista toista talvea, jolloin tammikuussa pärjäisi ulkona tuulihousuilla ja ohuella takilla.

Seinäjoella löydettiin helposti navigaattorin avulla uuden hienon Hurtta-hallin luokse. Parkkitilaa oli erittäin hyvin, hallin sijainti tuntui olevan optimi (ei missään perämetsissä mutta silti rauhallisella alueella) ja itse halli – se oli hieno! Valoisa, tilava, lämmin, hyvä pohja. Jospa meillekin tänne Ouluun vielä jossain vaiheessa saataisiin yhtä makea treenipaikka… Itseasiassa nyt kisojen jälkeen olen sitä mieltä, että tuo pohja taisi olla yksi parhaista millä olen kisannut. Kumpikaan ei liukastellut, minä eikä koira. Lisäksi sopivan joustava vaan ei liian pehmeä, kohtuullisen nopea alusta.

Odotukset kisoille eivät kovin kummoiset olleet, vaan noihin kisoihin tuli ilmottauduttua oikeastaan siitä syystä että meillä oli aivan muuta asiaa Seinäjoen suunnille nyt viikonloppuna ja halusin samalla tsekata uuden hallin.

Ensimmäiseen rataantutustumiseen mennessä fiilis ei ollut kovin loistava, väsytti ja päätä särki valvomisen jäljiltä. Simo jäi suosiolla autoon kuorsaamaan. Rata tuntui kuitenkin jo tutustumisessa oikein mukavalta, ja olokin koheni pikkuhiljaa aivojen heräillessä. Lillin lähtövuoro oli seitsemäntenä, varsin mukava paikka siis. Ehtii valmistautua tutustumisen jälkeen rauhassa, mutta ei joudu odottelemaan liian pitkään omaa vuoroa; minulla on vähän taipumusta alkaa jännittämään ennen starttia mikäli lähtövuoro on kovin kaukana. Heti radan alussa Lilli tuntui todella hyvältä ohjata! Päälle napsahti se huippu fiilis, tiedättekö, kun koiran kanssa ollaan ihan eikä melkein samalla aaltopituudella, sitä voi vain heitellä esteille ja itse irrota rennosti kauas, luottaa että koira tekee juuri sen mitä pitääkin, eikä yhtään tarvitse turhia varmistella. Sellainen ”agility-flow”! Tulosta syntyi:

C hyppyrata tulokset, Seinäjoki 5.1.2014

Fiilis ei siis valehdellut, sillä saatiin tulokseksi nolla varsin hyvällä ajalla, voitto ja hyppyserti :). Sertiä ei todellakaan tultu hakemaan, vaan lähinnä pitämään kisarutiinia yllä, joten oli hyvin mieluinen yllätys! Ehkä osansa oli sillä, että radalle mennessä ei ollut mitään paineita eikä tulostavoitteita. Sm- ja karsintanollat on jo kasassa tuplaa myöten, joten ei tarvinnut yhtään pelata varman päälle (ei kyllä muutenkaan pitäisi), ja päätin jo rataantutustumisessa että annan vain mennä enkä valitse ohjauskuvioita varman päälle. Tutustumisessa käytin aikaa linjaamisten ja rytmitysten miettimiseen. Valitettavasti ensimmäisestä radasta ei ole videota, koska kepo nukkui tuossa vaiheessa edelleen autossa umpiunessa…

Toinen rata meni kohtuullisen mukavasti sekin, joskin keppien aloituksesta napsahti viitonen, harmillista. Videolta jälkikäteen katsottuna ehkä saatan itse työntää Lilliä vähän liikaa keppien taakse vauhdissa, ja se katsoo juuri kepeille lähettämisen hetkellä minua eikä keppejä. Tajusin jälkikäteen, että Lilli luottaa kepeille lähetyksessä todella paljon äänikäskyyn eikä niinkään vartaloapuihin ja linjaamiseen kuten muilla esteillä. Tässä siis on työstettävää keväälle. Esimerkiksi Kajaanissa kisatessa meluisassa palloiluhallissa Lilli ei selvästikään kuullut keppikäskyä ja otti kiellon, vaikka normaalisti hakee kepit erittäin hyvin itsenäisesti. Täytyy laittaa tämä muistiin! Muuten rata meni varsin mukavasti, sokkari-pakkovalssit, putken pimeään päähän irroitukset jne. onnistuivat juuri niinkuin suunnittelinkin. Olin todella tyytyväinen Lillin työskentelyyn.

Kolmannelle radalle menin vähän samalla asenteella kuin ensimmäiselle – ei mitään tavoitteita (koska seuraavat agisertit saadaan ottaa vastaan aikaisintaan ensi syksynä). Selvästi meille sopiva mielentila; Lilli oli erittäin hyvässä moodissa, irtosi ja eteni vauhdilla, kuunteli ohjausta täsmällisesti ja puomikin meni koko matkan laukalla (tämän asian kanssa on vähän takkuiltu). Koko radan ajan oli hyvä flow taas päällä ja tuloksena päivän toinen nollavoitto! Hieno pieni sheltti :). Kepokin oli jo hereillä, joten tästä radasta on videokin:

Putken ja puomin jälkeisellä hypyllä Lilli ajautuu turhan pitkälle. Lieko tassukarvat tehneet tepposet ja liukuu vai mistä johtuu? Lopussa ennen putkea valssi on vähän myöhässä. Vielä kun saisi tuon oman käsien heilumisen pois, niin olisin tyytyväinen tai ainakin tyytyväisempi. Kiva rata silti: nopeat kepit, poispäinkääntö keinulle keppien jälkeen toimi (ei olla ennen käytetty radalla poispäinkääntöä, itseasiassa harjoiteltiin vasta koko homma uutena kuviona), Lillillä intoa ja vauhtia. Kyllä saa Lilliin olla tyytyväinen! Kisauraa sillä on nyt takana kokonaiset 6,5 kk (viime juhannuksena korkattiin ykkösten kisat), ja koossa karsintanollat sekä neljä sertiä :).

Kisajärjestelyt sujuivat Hurtta-hallilla erittäin sujuvasti, ihmiset olivat ystävällisiä ja itse halli mahtava, kyllä sinne mennään toistekin kisaamaan!

Seinäjoelta suunnattiin kisojen jälkeen auton nokka kohti Vaasaa. Onneksi pahin väsymys oli jo väistynyt. Käytiin pikaisesti treffaamassa ystäviä ja sen jälkeen hotellille. Watti ja Lilli olivat kuin mitkäkin tottuneet hotellivieraat ja asettuivat tyytyäväisenä pitkän päivän jälkeen sängylle röhnöttämään.

Watti_ja_Lilli_hotellissa

Simon kanssa käytiin vielä illastamassa ravintolassa ennen kuin suunnattiin ansaituille yöunille. Kyllä oli luksusta köllähtää kisapäivän jälkeen sileille hotellin lakanoille! Eikä se valmiiseen aamupalapöytäänkään meno ollut yhtään hullumpi juttu. Valitettavasti lompakko ei taida kestää kovin usein tällaisia kisareissuja…

Hotelli oli siis Sokos Hotel Vaakuna Vaasassa. Koirien kanssa varsin miellyttävä kokemus. Automaattisesti saatiin nurkkahuone, jonne ei kuulunut mitään meteliä eikä siis koirienkaan tarvinnut kuunnella käytävän ääniä. Koirat saivat tervetuliaislahjaksi pienen pussukan, jossa oli kakkapussirulla, herkkutikkuja ja pari puruluuta. Henkilökunta oli varsin ystävällistä ja koiramyönteistä. Itseasiassa hotelli tulikin valittua sen perusteella, että Sokoshotellien sivuilla mainitaan koirien olevan tervetulleita hotelliin yhtälailla kuin lastenkin. Huonekohtainen lemmikkimaksu oli 10€ /vrk (Radissonin veloittaessa 20€ /vrk), ja tämäkin saatiin pois koska Simolla on jokin hotelliketjun etukortti (S-card? Eri kuitenkin kuin perus S-bonus). Toistekin taidetaan siis mennä ko. ketjun hotelliin jos on tarvis majoitukselle.

Seuraavana päivänä noudettiin Vaasasta valokuvaustarvikkeita ja ajeltiin illaksi kotiin, onneksi valoisalla melkein koko matka. Seuraavaa kisareissua odotellessa!

63 days to go

Lähtölaskenta pentujen tuloon on siis alkanut; Savu on eilen ja tänään astutettu Nemolla onnistuneesti, tarkoitus on vielä huomenna antaa Nemon astua kerran. Sen seurauksena Savu jää nyt siis lomalle treeneistä ja kisahommat siirtyvät keväämmälle. Onneksi lenkeillä voi käydä vielä pitkän aikaa aivan normaalisti, eikä kotona tapahtuvaa aivotyötä ja aktivointia estä mikään.

Savun tärpit tulivat oppikirjamaisesti ajallaan, 13. päivänä juoksun alusta. Olen saanut Nemon meille tänne ”astutuslainaan” viikoksi ja oli mukava että koirat pääsivät tutustelemaan ja leikkimään keskenään rauhassa monta päivää ennen astumista. Nemolla on kotonaan kaverina leikkaamaton narttukoira, joten se on tottunut juoksuisen nartun hajuun eikä turhaan yrittänyt astua Savua ennen tärppejä – fiksu poika. Tärpit kyllä huomasi selvästi Nemon muuttuneesta käytöksestä sekä Savun flirttailusta :). Olen erittäin tyytyväinen Nemon sukupuoliviettiin: treenikentällä sen menoa ei haittaa yhtään juoksuiset nartut (vaikka niillä olisi tärpit päällä) – silloinhan ollaan töissä eikä keskitytä tyttöjen liehittelyyn. Mutta nyt kun Savulle napsahtivat oikeat päivät kohdilleen, ei ollut epäilystäkään sen astumishaluista vaan pienen kosiskelun jälkeen hyppäsi selkään ja alkoi hommiin. Eli juuri sellainen kuin mielestäni uroksen pitääkin olla.

Vuosi vaihtui meidän laumassa rauhallisesti hyvän purtavan ja seuran merkeissä. Raketteja ei ammuttu kuin ihan muutama, pihalla ehdittiin ihailla myös hetken verran naapurien ampumia. Meillä onneksi kukaan koirista ei pelkää raketteja ja niiden pamauksia, joten uudenvuodenaatto ei aiheuta mitään sen erityisempiä toimenpiteitä; ihan samalla tavalla eletään kuin vuoden muinakin päivinä.

Vuoden 2014 tavoitteita olen yrittänyt viime päivinä pohdiskella. Olen itse harrastajana sellainen, että haluan selkeät tavoitteet joita kohti mennään. Muutoin treenimotivaatio on mitä on, eli minusta ei ole ”höntsäilijäksi”. Tämä ei tarkoita otsa rypyssä treenaamista, vaan harrastamisen pitää olla hauskaa sekä minulle että koiralle. Mutta on mukava huomata tavoitteiden lähenevän ja täyttyneen ja pyrkiä taas kohti uusia haasteita.

Lillin kanssa tavoitteena on tietysti suoriutua hyvin sen ihka ensimmäisistä SM-kisoista. Sanotaanko vaikka että voitaisiin pyrkiä finaaliradalle pääsyyn. MM-karsinnat on myös ohjelmassa, mutta niihin ei ole mitään sen ihmeempiä tulostavoitteita. Lisäksi Lillin kanssa suunnitelmissa maaliskuulle ensimmäiset tokokisat. Hienoa olisi jos tänä vuonna saataisiin TK1 mutta saa nähdä miten sen suhteen käy, kun tuo aksa on kuitenkin se ykköslaji. Savulla tavoitteena kisauran avaus ja kolmosiin nousu mahdollisimman pian (tavoite on myös, että heti kolmosiin noustua voidaan siellä kisata ”täysillä” eli haluan että Savu on kisauran alkaessa valmis kolmosten radoillekin, ei vain ykkösten kaahailuun). Savulla ehkä myös tokopuolen kisailu jos sille jää aksahommista aikaa. Simolla on Watille selvät suunnitelmat: BH-koe nyt keväällä/kesän alussa ja jälkikoe viimeistään syksyllä.  Mahdollisesti myös agilitykisoja. Tempon kanssa heillä syksyllä kisauran avaus agilitykisoissa.

Tavoitteena on myös viettää aikaa koirien kanssa metsäpoluilla, hiekkakuopilla, omalla pihalla, kisareissuilla, patikoimassa & vaeltamassa, mökillä… Tavoitteena on saada maailmalle kyvykkäitä ja potentiaalisia pentuja ja löytää niille hyvät kodit. Tavoitteena on nauttia toisinaan elämästä laiskotellen sohvalla tai riippumatossa ulkona, tehdä koko perheellä kesälomareissu jonnekin päin Suomea, käydä talvireissulla Lapissa koko sakilla… Tavoitteena on saada hienoja kokemuksia  ja nauttia elämästä! :)