Pentulaatikko pystytetty, 58 vrk takana

Savulla on tänään menossa 58. tiineysvuorokausi, ja emännän hermorakenne alkaa pettää. Miten ihmeessä tämä odotus voi tuntua niin törkeän pitkältä? Lämpöjä alettiin mittailemaan hätähousuina jo sunnuntai-iltana eli 54 vrk:n kohdalla, mikä oli toki ihan järjetöntä. Vaan kun tuntui paljon paremmalta kärvistellä odottaen kun oli edes jotain tekemistä. Lämmöt pysyttelivät keskiviikkoiltaan saakka nätisti 37,4-38,0 välissä, eikä Savu muutoinkaan ole osoittanut mitään merkkejä. Tänään kuitenkin Simo mittasi iltayhdeksältä 37,0 astetta! Edellinen mittaus kahta tuntia aiemmin oli 37,9 eli iso muutos lyhyessä ajassa! Sen jälkeen on pariin otteeseen vielä mitattu, noin puolen tunnin välein että näkisi vähän trendiä, vaan eihän se lukema ole tuosta mihinkään liikahtanut. Taitaa olla levoton yö tulossa (emännälle) kun pitää kontrolloida lämpöjä tiuhaan tahtiin. Toisaalta Savu vain makoilee rauhallisena, ei läähätystä eikä petailua tms. Eli eiköhän tässä vielä ainakin muutama päivä mene.

Pentulaatikko saatiin ystävältä lainaan (kiitos Maarit!) viime viikonloppuna, ja alkuviikosta kasattiin jo odottelemaan pesuetta. Päätettiin nyt sijoittaa laatikko ainakin alkuun makkariin, vaikka joudutaankin sitten nukkumaan turhan lämpimässä kun lattialämmitystä pitää kääntää isommalle. Ei se mitään, nukutaan vaikka ilman peittoja. Parempi näin, saanpahan vahtia pentulootaa omasta sängystä käsin eikä tarvitse muuttaa kodinhoitohuoneeseen patjalle nukkumaan. Savu on jo kotiutunut laatikkoon ja nukkuu siellä yönsä varsin tyytyväisenä.

Laatikko kaipaa vielä muutamaa vilttiä

Laatikko kaipaa vielä muutamaa vilttiä

Huomenna minulla vain lyhyt pistäytyminen opinahjossa, sillä siirrän yhtä tenttiä suosiolla maaliskuun loppupuolelle. Täytyy myöntää, että tässä viimeisen viikon pentukuumeen runtelemana on lukumotivaatio ollut huonohko, joten parempi näin… Ensi viikko on onneksi hiihtolomaa, joten pentujen tulo osuu varsin nappiin eikä koko kööriä tarvitse jättää päivisin yksin Simon vastuulle . Kunhan nuo pennut ovat syntyneet ja pahimmasta jännityksestä on päästy yli, voinen taas kaivaa tenttikirjat esille.

Noo onkos tullut keeesä, nyt talven keskelle…?

Eilen illalla aksahallilta kotiin ajellessa auton mittari näytti +7 astetta – siis iltayhdeltätoista! Yöllä katolta kuului ryskettä viimeistenkin sulien lumien tullessa alas, ja vettäkin ropisi taivaalta äänistä päätellen. Aamulla oli hieno herätessä kuikuilla ikkunasta pihalle, kun maisema oli vihreää havumetsää, vain pieniä lumilänttejä siellä täällä. Me tykätään! Kuten Simo edelliseen päivitykseen kirjoittelikin, on Watin kanssa päästy nyt taas metsäjäljen pariin. Harvinaista herkkua näin helmikuulla, joten otetaan ilo irti niin kauan kun säät pysyvät suosiollisina.

Tenttiin pitäisi lukea, mutta olihan se päästävä vähän ulos päätä tuulettamaan, kun oli noin hieno sää ja auringonpaiste. En siis malttanut jättää koirien lenkitystä Simon huoleksi kouluhommista huolimatta, vaan kiskoin kamppeet niskaan ja otin Tempon, Lillin sekä Savun mukaan metsään tarpomaan. Savun tahtiin edettiin, eli varsin rauhallisesti taaperrettiin eteenpäin ja nautittiin vain keväisestä säästä. Linnutkin visertelivät vienosti pariin otteseen, joten oli aivan sellainen tunne, että kesä ei ole enää edes kaukana. Olisikin näin! Polut ja metsätiet olivat paikoin aivan sulat, vain käytetyimmät reitit olivat tallautuneet jääksi.

2014-02-25-503

Tule jo kesä, sinua odotellaan täällä innokkaina!

Metsäjälkeä – helmikuussa!

Watti onkin ollut tassuvamman takia viikon päivät melko lailla levossa. Nyt kun vesisateet veivät lumet meiltäkin, en enää malttanut pitää Wattia sisälevossa. Haava onkin onneksi parantunut jo sen verran hyvin, että uskalsin lähteä ulos – ensin kuitenkin haavan päälle paksusti sidetarviketta, niiden päälle muovipussi suojaamaan kosteudelta sekä lopuksi vielä neopreenista tehty tossu suojaamaan muovipussia repeämiseltä. Melkoinen paketti siis!

Metsäjälkeä ei ollakaan tehty joulukuun lopun jälkeen, joten kovin vaikeaa jälkeä en uskaltanut tehdä pitkän tauon jälkeen. Jälkeä tein siis pari-kolme sataa metriä metsään normaalisti kävellen ja muutamia loivia mutkia sinne tänne sekä yksi 90 asteen mutka. Nakkeja laitoin ehkä muutaman kymmenen metrin välein ja loppuun sitten kunnon riistapatépalkka.

Wattia ei tietenkään tarvinnut töihin houkutella! Jäljen veti hyvin ja innolla. Kuononsa Watti piti maassa käytännössä koko sen kuusi-seitsemän minuuttia mitä jälkeen kulutti aikaa. Kaikki nakinpuolikkaat löytyi parempiin suihin ja jäljellä pysyttin muutamaa aiheetonta polulta harhautumista lukuunottamatta. Niistäkin Watti kyllä heti osasi itse takaisin jäljelle. Vauhtia Watilla oli sen verran että neopreenitossu jäi jonnekin jäljen varrelle ja kotimatkalla irtosi loputkin haavaa suojanneet tarpeet. Onneksi sentään se haava pysyi ummessa!

Itselleni suurin yllätys oli se, että yli viikon lenkkitauon jälkeen Watti jaksoi keskittyä työntekoon ihan täysillä, eikä lainkaan alkanut riehumaan. Fiksu koira tuo isin tyttö!

Loppuun vielä kuva Savun mahasta 55 vrk kohdalla. Eihän tuollaisen kanssa pysty enää muuten nukkumaan kuin selällään!

Savu isomaha

Lillin uusi telkkari ja röntgenkuvia

Watin tassuhaavan seurauksena osallistujamäärä lenkeillä on ollut hieman vähäinen viime päivinä; Savu viettää jo mammalomaa eikä enää lenkkeile juurikaan kotipihaa kauemmaksi (kävelykin alkaa olla jo hieman vaappuvaa…) ja Watti on pakkolomalla vasten tahtoaan toistaiseksi. Siispä Tempo ja Lilli ovat ainoita, jotka pääsevät metsään ja hiekkakuopalle rälläämään. Harmillinen homma, sillä Watti on Tempon paras leikkikaveri eikä Lillistä ole sille painiseuraksi. Koirat ovat myös olleet treeni- ja kisatauolla nyt kuukauden, ettei tänne talouteen kantautuisi mitään ikäviä viruksia tuliaisina. Kennelyskää ym. on nyt niin runsaasti liikkeellä, että ollaan otettu ihan varman päälle. Kyllä noista koirista näkee että kaipaisivat reenejä. Pelkkä lenkkeily ei riitä oikein väsyttämään duracellpupuja, joten ollaan sitten mm. piiloteltu nameja ympäri taloa, kotitokoiltu ja reenailtu erinäisiä temppuja.

Lilli sai kuitenkin päiviinsä hieman uutta sisältöä toissapäivänä. Yhdistettiin nimittäin kaksi erillistä hiirilaumaa ja koko kööri sai muuttaa isoon vanhaan akvaarioon asustelemaan. Isossa sakissa on se hyvä puoli, että aina joku touhuaa jotain ja terraariossa riittää katsomista. Muita koiria koko asia ei ole kiinnostanut pätkääkään, mutta jostain syystä Lilli on erittäin kiinnostunut hiiristä – ei kuitenkaan terrierimäisesti (”ruokaa!”) vaan lähinnä tuntuu pienillä aivoillaan ajattelevan niiden olevan jotain pienen pieniä koiria; heiluttelee häntäänsä niille lakkaamatta ja seuraa silmä kovana. Siispä iso terraario on ollut varsin mainiota ajanvietettä Lillille parina viime päivänä. Vitsailtiinkin, että siinä on Lillille oma laajakuvatelkkari, josta tulee nonstoppina luontodokkaria :).

IMG_0215

Hölmö mikä hölmö :)

 

Savulla on tänään menossa 52. tiineyspäivä (laskettuna ensimmäisestä astumisesta). Sen kunniaksi kuskattiin Savu Ouluvettiin tapaamaan taas eläinlääkäriä röntgenkuvauksen merkeissä. Maha alkaa olla tässä vaiheessa jo aika mahtavan muhkea, onko ihmekään ettei juoksentelu enää oikein maistu. Ei maistu kyllä ruokakaan, varmaan pennut alkavat jo painaa mahalaukkua aika ikävästi. Pentujen liikkeet tuntee jo todella hyvin mahan läpi, ja välillä siellä vaikuttaakin olevan aikamoiset bileet käynnissä…

Valas 52 vrk

Valas 52 vrk

n. 50 vrk

n. 50 vrk

 

Ouluvetin eläinlääkäri oli taas aivan ihanan ystävällinen ja rauhallinen sekä teki tarkkaa työtä :). Kuvia otettiin useampi kappale, sillä ensimmäisestä ei oikein ottanut selvää kaikista pennuista, ja seuraavassa oli vielä yksi kallo hieman kysymysmerkki. Saatiin taas iloisia uutisia! Ultrassa nähty ”viisi tai mahdollisesti enemmän” piti paikkansa, röntgenissä näkyi varmuudella SEITSEMÄN kalloa ja rankaa! Mahtava homma. Kyllä Nemo ja Savu osasivat hoidella hommat kunnialla vaikkei progeja otettu vaan luotettiin vaistoihin. Tässä röntgenkuvia, ensin molemmat ilman piirroksia (etsi pennut!) ja sitten havainnollistavien piirrosten kanssa. Isommalta ruudulta röntgenkuvien katseluohjelmalla kontrastisäätöjen kanssa olivat kyllä vielä selkeämpiä ja pentuja ei ollut mitään vaikeutta erottaa.

KUVA A ilman viivoja

KUVA A ilman viivoja

KUVA B ilman viivoja

KUVA B ilman viivoja

KUVA A viivojen kanssa

KUVA A viivojen kanssa

KUVA B viivojen kanssa

KUVA B viivojen kanssa

 

Ilmankos se maha onkin niin iso!

 

Tekevälle sattuu… taas!

Viime viikolla Simon kanssa tuumailtiin, että mikäs ihme nyt on hullusti, kun ei olla pitkään aikaan (lue pariin kuukauteen?) käyty kenenkään koiran kanssa eläinlääkärissä eikä edes Wattia paikkailtu. Marraskuussahan tuolle Watille tuli jonkin tapaturman seurauksena takatassun anturaan kalkkipatti, joka piti poistaa leikkauksella. Onneksi patologin lausunnon mukaan ko. patti oli hyvänlaatuinen ja tosiaan jonkinnäköisen kudosvamman seurausta mitä todennäköisimmin. Muutoinkin Watti on oikein kunnostautunut tapaturmien osalta – vauhtia kun piisaa niin se älli jää toisinaan matkasta ja niitä naarmuja ja nirhaumia löytyy tämän tästä (eläinlääkärikuluvakuutus on ollut tarpeen <3). Olisi pitänyt koputtaa puuta.

Sunnuntai-iltana Simo päätti lähteä käyttämään Wattia, Tempoa ja Lilliä iltalenkillä ihan pikaisesti vain. Lenkki oli sujunut normaaliin tapaansa eli koirat vetivät hiekkakuopalla rallia innoissaan, eikä mitään ihmeempää ollut tapahtunut. Sisälle tullessa kuitenkin lattialle jäi verisiä tassunjälkiä. Kukapa muukaan oli asialla, kuin Watti… Pikaisen tarkastuksen tuloksena löytyi oikean etukäpälän kannusvarpaan juuresta puolentoista sentin vekki.

watti_haava1

Siinä se näkyy

Eipä siinä auttanut kuin alkaa puhdistelemaan keittiksellä haavaa, jotta näkee kuinka iso se on. Vain alle parisenttinen haava, vähemmällä päästiin mitä veristen tassunjälkien perusteella olisi voinut otaksua! Verenvuoto onneksi tyrehtyi hyvin nopeasti. Vekki oli noin puolitoista milliä syvä muualta, paitsi yläreunassa haavaa oli syvempi, noin puolen sentin ”onkalo”. Lisäksi haavan reunassa roikkui millin luunsiru jossa edelleen ohut ligamentti kiinni. Luultavasti siis Watti on juostessaan osunut juuri sopivasti johonkin oksanhankaan, joka on viiltänyt haavan ja tyrkännyt vielä kannusvarpaan jänteitä sen verran lujasti, että pieni jänne on irronnut luusta. Näinhän voi käydä ihmisilläkin – jänne on niin vahvaa kudosta vetolujuudeltaan, että sopivasti vammaenergian suuntautuessa jänne ei katkea vaan sen kiinnityskohta luusta repeää irti. Kaikki jalan ja varpaiden luut olivat kuitenkin ehjiä eikä palpoidessa tullut mitään kipua esiin, nivelet liikkuivat normaalisti ja olivat kivuttomat.

Haava putsailtiin ja desinfioitiin, ja sitten soittoa eläinlääkäriin tikkien ja ab-kuurin tarpeesta. Oulun eläinkääkäripäivystyksestä saatiin mukava ell puhelimen päähän konsultoitavaksi. Tovin juttutuokion jälkeen selvisi, että eläinlääkäri oli kanssani samaa mieltä; onkalon vuoksi tikkaaminen ei oikein kävisi päinsä, sillä mahdollinen märkä pääsisi kertymään sinne. Siispä kotihoito riittäisi ainakin toistaiseksi. Onneksi haava oli pieni & kapea, reunat siististi viiltyneet eikä repaleiset, haavan reunat sai myös nätisti painettua yhteen eikä haavassa ollut vierasesinettä.  Hoitolinjauksena siis paikallishoito (putsaukset, laput, ab-voide) ja mikäli haavainfektion merkkejä ilmaantuu, myöhemmin kannusvarpaan poisto. Onneksi sentään kyseessä oli ”merkityksetön” varvas!

Kotiapteekin haavanhoitotuotteet levällään

Kotiapteekin haavanhoitotuotteet levällään

Siispä kaivettiin esille Bacibact ja haavalaput (onneksi kotiapteekissa oli näillä varauduttu edellisen tassuepisodin jälkeen). Haavan reunassa jännerihmassa roikkuva luunsiru pitäisi myös napsaista pois. Siispä vettä kattilaan kiehumaan ja sakset ja bänksit steriloitumaan.

Kotiklaavi

Bänksit ja sakset odottelee kotiklaaviin pääsyä

Jännerihma oli alle puolen millin paksuinen ja se sekä luunsiru itsessään kivuttomia & tunnottomia joten ne sai nätisti napattua yhdellä saksenheilautuksella pois. Vielä kerran haavan desinfektio ja ab-voidetta reippalla kädellä, haavalaput, sideharsot ja liimasiteet päälle – avot! Simo-raukka oli koko toimituksen ajan aivan hermona – koiransa oli viisaampi ja pötkötteli tyynenä lattialla. Ajatteli varmaan, että tuttu juttu, jouluiset tassunhoidot vielä muistissa… Simo otti koirasta mallia ja piti pintansa eikä pyörtynyt. Watti-parka sai vielä lopuksi tötterön päähänsä.

Lopputulos, huomaa hieno luu-kuvioitu tassuside!

Lopputulos, huomaa hieno luu-kuvioitu tassuside!

Että sellaista sunnuntai-illan touhua meillä. Mistäköhän mahtaa aina johtua, että kaikki haaverit ja tapaturmat tuppaavat tapahtumaan juuri lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tai vähintäänkin sunnuntai-iltana?! On nimittäin muutamaa otteeseen tullut vietyä koiraa milloin korvan ja milloin tassun vuoksi tikattavaksi päivystykseen… Nyt sentään selvittiin ilman reissua, harvinaista herkkua. Alan ymmärtää, miksi saksanpaimenkoirien tapaturma- ja eläinlääkärikuluvakuutusmaksut ovat niinkin korkeat! Kelppari ja bortsu ovat toistaiseksi selvinneet ilman sen isompia ruhjeita tai haavoja vaikka vauhtia piisaa niilläkin. Liekö sitten itsesuojeluvaisto niillä tallessa toisin kuin spk:lla?

Hyvin näyttää haava lähteneen paranemaan, mutta Watti luonnollisesti on hieman korkeassa vireessä kun ei pääse lenkkeilemään. Toivottavasti tämän isompia ei nyt lähiaikoina satu, sillä Watti on ilmoitettu ensimmäiseen tokokokeeseensa maaliskuun lopulle. Treenailemaankin pitäisi päästä. Hetken aikaa tyydytään kuitenkin olohuonetokoiluun ja ulkoillaan muovipussi sekä sukka jalassa…