Elämä on yhtä agiliitoa

Näyttääpä siltä, että tämä kesä on aivan agilityntäyteinen. Kouluttelen kaksi kertaa viikossa agilityryhmiä, lisäksi omien koirien treenit 2-3 kertaa viikossa, yhdistysasioiden hoitamista, SAGI:n hommia ja kisareissut vielä päälle. Mutta mikäs sen parempaa puuhaa!

Lillin kanssa käytiin hieman yli viikko sitten Iisalmessa kisaamassa kolme agilityrataa. Tuomarina kaikilla radoilla oli Minna Väyrynen. Radat olivat todella mukavia, mentäviä mutta haastetta löytyi sopivasti. Ekalla radalla Lillillä kävi jokin ihmeellinen katkos tuolla kahden aivosolunsa välissä – kun olin jättänyt sen lähtöön ja kääntynyt pois päin, se oli noussut ylös ja valunut hiljalleen eteenpäin aivan kiinni ensimmäiseen esteeseen. Kun käännyin antamaan lähtöluvan, se tökötti paikoillaan ekassa rimassa miltei kiinni! Eipä ole ennen tällaista tehnyt, vaan aina kiltisti odottanut lähtölupaa, enkä ymmärrä mistä moinen päähän pälkähti. No, joskus tuntuu, että tuonne pieneen päähän ei mahdu samalla kertaa kovin paljon ajatuksia. Onneksi Lilli on kuitenkin maailman ystävällisin, yritteliäin, tottelevaisin ja yhteistyöhaluisin, joilla se korvaa tuota pientä puutetta ;). Harmillisesti tästä napsahti siis viitonen, koska muuten rata oli todella hyvän oloinen eikä muita virheitä tullut! Seuraavalta radalta napsaistiin kiva nolla ja 3. sija, hyvänoloista menoa. Sylkkäri toimi loistavasti (vaikka olen aina ennen sitä vältellyt ja jopa inhonnut) ja vauhtia oli hyvin. Viimeiseltä radalta viitonen puomin alastulolta! Eikä… Ja Lillillä kun on tähän saakka ollut aina todella hyvät kontaktit. Mutta itsepä olen ne mennyt sössimään, kun olen ahneuksissani kisoissa jättänyt vaatimatta pysähdystä. Muuten meno oli varsin mallikasta ja yhteistyö pelasi.

Kisareissu oli muutenkin varsin mukava, Henna oli mukana koiriensa kanssa ja asuntovaunu perässä. Vaunu tulikin tarpeen sään vaihdellessa kymmenen minuutin välein auringonpaisteesta hyytävään tuuleen. Oli mukava keitellä lämmintä mehua ja keittoa liedellä startteja odotellessa ja katsella ratoja ikkunasta. Kiri ja Viima nauttivat täysin rinnoin kisapaikasta, muista koirista, nameista ja leikkiseurasta.

Tällä viikolla alkoivat OKK:n kesäkauden treenit. Torstaisin minulla on treenipaikka ensin Savulla ja Lillillä samassa ryhmässä, sen jälkeen Tempon treenit mölliryhmässä ja lopuksi jään vielä vetämään oman ryhmäni treenit. Pitkä ilta siis. Lillin ja Savu ryhmän vetäjä oli tällä viikolla pois, ja treenailtiin omatoimisesti rataa, missä ei sen isompia haasteita Lillin kanssa ollut. Savulla yllättäen piiiitkän treenitauton jälkeen tuntuu aivot olevan vähän narikassa: se kaahailee omia ratojaan pää kolmantena jalkana eikä malttaisi keskittyä ottamaan ohjeita vastaan. Intoa siis riittää, mistähän sille löytyisi se järki taas takaisin päähän? No, joka tapauksessa se on nyt ilmoitettu kisoihin eikä auta kuin toivoa että ne aivot alkavat siihen mennessä toimia taas.

Tempo on kehittynyt syksystä huimasti. Syksyllä se roikkui todella kiinni ohjaajassa, ei irronnut millään esteille, ei mitään estehakuisuutta jne. Nyt oli aivan ilo mennä sen kanssa. Vauhtia oli tullut lisää, sillä näytti olevan hauskaa treeneissä ja se haki todella hienosti itse esteitä! Treenailtiin pientä radanpätkää, lisäksi erillisenä kontakteja. Tempo taistelee nykyään lelusta todella hienosti ja motivoituu sillä hyvin. Toistonkestävyyttä saisi olla makuuni hieman enemmän, mutta sekin on parantunut ajan myötä. Hieno pieni kelppari :). Vielä ollaan vähän eri aaltopituudella, kun Simohan sen kanssa on treenannut koko talven, mutta eiköhän me pian löydetä yhteinen sävel kesän ajaksi. Simo käy tiistaisin Tempon ja Watin kanssa aksatreeneissä, minä treenaan Tempon torstaisin. Yhteishuoltajuus nyt kesän ajan siis kun Simon työt vähän haittaavat harrastuksia.

Lilli lunasti itselleen paikan OKK:n minien SM-joukkueeseen. Niinpä iski pieni paniikki ja paineet ja tänään oli pakko suunnata kentälle ylimääräisten treenien pariin. Rakennettiin Anne Huittisen agilityrata, jossa oli muutama meille varsin haastava kohta.

Rata: Anne Huittinen

9-10-11 -väli osoittautui sekä Lillin että Savun kanssa haastavaksi. Molemmat kun rrrrrakastavat kontaktiesteitä ja itse olisi pitänyt jäädä puomin vasemmalle puolelle, niin muutaman kerran sai tahkota tätä kohtaa. Savun kanssa myös jostain kumman syystä 17-18 ei meinannut millään onnistua: minun olisi pitänyt päästä irtoamaan jo pitkälle tässä välissä jotta ehdin loppusuoralle, jolloin Savu halusi AINA vain mennä puomille. Puuh… No, alkoi se onneksi toimia lopulta kun tarpeeksi treenattiin. Saapa nähdä miten ne kisat sitten menevät, jos tyypillä on samanlainen into oma-aloitteisesti tehdä rataa. Apua…

Vappureissu, osa 4: Vuokatti

Kotkan kisoista lähdettiin ajelemaan suoraan pohjoiseen heti kun kisakirja oli saatu haettua. Matkaa oli nimittäin pitkästi taitettavana, sillä tarkoitus oli olla Kajaanin seudulla iltaan mennessä. Tämä siksi, että maanantai-aamuna minulla alkoi Kainuun keskussairaalassa opintoihin liittyvä työharjoittelu. Minulle ajomatka oli tietysti helppo, sillä Simo(-parka?) ajoi koko matkan. Helppoa kuin heinänteko!

Syystä taikka toisesta itse Kajaanista ei löydy yhtään leirintäaluetta, joten päädyimme ajelemaan 30 km päähän Vuokattiin, missä niitä oli ihan valittavaksi asti. SFC:n alue Kattivankkuri löytyi heti Vuokatinvaaran juurelta, eikä hintakaan huimannut päätä, 19 e yöltä sähkön kanssa. Alue oli miltei tyhjä, sillä rinteet olivat menneet kiinni viikkoa aiemmin ja kesäkausi luontoturisteineen ei ollut vielä käynnistynyt alueella. Meidän lisäksemme leirintäalueella taisi olla kokonainen yksi toinen vaunukunta. Suihkutilat olivat juuri tuolloin remontissa, mutta sen vuoksi puusaunaa pesutiloineen sai käyttää ilmaiseksi (normaalisti ilmeisesti jokin saunamaksu). Meitähän asia ei haitannut! Puusauna oli miltei uusi, tilava ja siisti. Vaunu saatiin parkkiin melkein viereen, joten sauna tuli lämmitettyä molempina iltoina. Ihanat, pehmeät löylyt, parempia en ole aivan hetkeen kokenut. Saunasta saatiin siis nautiskella aivan kaksi ja makkaratkin paisteltiin uuninpesässä saunan jälkeen.

Ulkoilumaastot ovat Vuokatissa tunnetusti aivan mahtavat, eivätkä pettäneet nytkään, vaikka keli ei aivan suosinut. Hieman pilvistä ja harmaata siis, eivätkä lumet vielä olleet täysin ehtineet sulaa. Maa oli kosteaa ja lätäköitä riitti. Valittiin umpimähkään reitti vaaran juurelta pitkospuineen ja kaikilla oli kivaa: ihmisillä ja koirilla.

MK239199

MK239206

MK239264

MK239290

MK239188

Watti päätti tosiaan heitää talviturkkinsa ja onnistui vähän säikäyttämäänkin meidät. Metsässä oli isoja ojia, jotka varmaan normaalisti ovat matalampana, mutta nyt kevään sulamisvesien valuttua niihin pinta oli korkealla. Päällä oli ohut kerros jäätä, joka ilmeisesti hämäsi Wattia talven jälkeen sen verran, että se luuli yli pääsevän kävelemällä. Sinnehän sen humpsahti uppeluksiin syvänteeseen, mutta miltei heti onneksi pää oli taas pinnalla. Ojan reuna vain oli sen verran jyrkkä ja jäinen, että Watti ei näyttänyt pääsevän ylös vedestä millään. Olin jo juoksemassa sitä kohti (ja samalla mietin paniikissa miten märkä koira saadaan hilattua jyrkästä kuopasta ylös, juuri tällä kerralla sillä ei tietenkään ollut pantaa kaulassaan) kun se onneksi sai ponnisteltua ylös. Huh! Watti ei tietenkään ollut koko hommasta moksiskaan. Turkin ravistus ja siinä se, se olisi edelleen ollut menossa uimaan kaikkiin vastaantuleviin lampareisiin…

Vuokatissa vietettiin siis leppoisissa tunnelmissa muutama yö, jonka jälkeen Simo suuntasi koko katraan kanssa kotia kohti minun jäädessä sorvin ääreen keskussairaalaan. Huippu reissu taas kerran! Innolla odotellaan kesän retkiä :).

 

Vappureissu, osa 3: Kouvola ja Kotka

Repovedeltä suunnattiin auto kohti Kouvolaa. Olin ilmottautunut jo kevättalvella Kouvolassa järjestettävälle agilityn koetoimitsija 2 -kurssille, sillä yhtään lähempää ei sattunut sopivalle päivälle kyseistä kurssia. Repovedeltä ajeltiin Kouvolan lähellä sijaitsevalle pienehkölle Kevätin leirintäalueelle, missä oli tarkoitus viihtyä yön yli.

IMG_2082

IMG_2084

Leirintäalue oli tyypillinen pieni SFC-alue: paljon kausipaikkalaisia, ok peseytymis- ja saniteettitilat, itse alue ja sen palvelut eivät olleet kauhean ihmeelliset. Ranta olisi löytynyt, mutta koska sää oli mitä oli, jäi meiltä sekä koirilta talviturkin heittäminen tuonnemmaksi (jokaan Watilla ei tuosta kulunut kuin muutama päivä…). Alue oli kuitenkin varsin edullinen ja rauhallinen, joten yö meni siellä ihan mukavasti. Tai olisi mennyt, ellei meiltä olisi jäänyt lämmityspatteri kotiin ja yöllä ilman painuessa nollan tienoille, nimittäin kaasulämmitin alkoi illalla hetken pelattuaan kenkkuilemaan, eikä vaunua saatu kovin lämpimäksi… Viimalle löytyi onneksi verkkarit päälle ja minulla sattui olemaan hiustenkuivain mukana! Kuivaimella puhallettiin sitten lämmintä ilmaa vaunuun. Onneksi vaunu on pieni ja meitä varsin monta henkilöä sisällä sitä lämmittämässä, joten se saatiin yön ajaksi aivan siedettävän lämpimäksi.

IMG_2089

Aamutuimaan ajelin kurssipaikalle Valkealaan Kouvolan seudun seurakoirakerhon hallille, Simon jäädessä tekemään etätöitä läppärin kanssa leirintäalueelle. Kurssi sujui varsin mukavasti ja neljän maissa hommat olivat jo pulkassa. Ensi kesälle olisi siis tiedossa harjoitteluiden suorittamista, viisihän niitä taisi kaiken kaikkiaan olla, jotta ylitoimitsijana saa toimia. Kurssillä oli paljon vanhaa tuttua asiaa, mutta myös uusia näkökulmia ja huomioita tarttui mukaan. Kiitokset vain järjestävälle taholle ja kouluttajalle!

Kun kurssilta oli selviydytty kunnialla takaisin leirintäalueelle, pakattiin kamppeet taas kerran kasaan ja koirat auton konttiin. Auton nokka suunnattiin kohti rannikkoseutua Haminaa ja Kotkaa kohti – matkalla tosin tehtiin mutka Motonettiin ja haettiin lämmityspatteri mukaan loppureissua helpottamaan! Seuraavan päivän ohjelmassa olivat agilitykisat Kotkassa. Alunperin ajattelimme, että olisimme yöpyneet väliyön Haminassa, mutta kaupunkiin ajeltuamme emme onnistuneet löytämään yhtäkään ruokapaikkaa joka olisi ollut a) sijainniltaan sellainen, että vaunun saisi pysäköityä näköetäisyydelle ja b) muu kuin pikaruokapaikka. Koska emme ole vielä ehtineet (saaneet aikaiseksi) rakentaa vaunuun kunnollista koiraporttia, neurootikkoina pelkäämme aina että koirat saavat yksin ollessaan vaunun oven avattua sisältä ja häviävät horisonttiin. Niinpä meillä on tapana käydä reissuilla ravintoloissa niin, että näemme sisältä asuntovaunun ja voimme ruokailla rauhallisin mielin. Haminassa ei myöskään ollut lähellä keskustaa yhtään leirintäaluetta ja ainoa lähivaihtoehto yöpymiseen olisi ollut vielä tähän vuodenaikaan autio vierasvenesatama, joka ei kovin houkuttelevalta näyttänyt. Ajelimme siis pikaisen haminakatsauksen jälkeen Kotkaan.

Kumpikaan meistä ei ollut koskaan aiemmin käynyt kunnolla Kotkassa, ja kaupunki oli molemmille positiivinen yllätys. Siisti, kaunis keskusta vanhoine taloineen ja puineen sekä istutuksineen, useampia viihtyisän näköisiä ruokapaikkoja ja merenrannassa. Löysimme heti keskustaan ajettuamme pienen nepalilais-intialaisen ravintola Mustangin jonka edessä sattui sopivasti olemaan vapaita parkkiruutuja, johon yhdistelmä sopi kuin nenä päähän. Sinne siis. Etnisen ruuan ystävinä löytö ilahdutti. Paikka oli vaatimattoman näköinen, mutta mitäpä siitä. Ravintolassa oli todella ystävällinen palvelu ja ruoka maistuvaa! Hintakaan ei päätä huimannut (pääruoat illallisaikaan noin 10-17 euroa). Pöydästä näki sopivasti vaunun

IMG_2090

kotka1

Kertaalleen ruokailun aikana koirat kyllä aiheuttivat huvittavan tilanteen. Koirat ovat siis jo oppineet varsin rutinoituneiksi karavaanareiksi, eivätkä ne aivan joka risaukseen reagoi ja ottavat vaunussa omalla paikallaan varsin lunkisti. Tempolla on kuitenkin vahtiviettiä, eikä Wattikaan hiljaiseksi jäisi, jos joku yrittäisi vaunuun sisään. Ravintolassa ruokaillessamme siis kuulostelimme välillä kuuluuko ulkoa mitään, eli vahtivatko koirat ohikulkijoita tms. Hiljaista tuntui olevan, kunnes yhtäkkiä alkoi järjetön älämölö. Tällä kertaa koirilla oli kyllä syytäkin haukkua. Kadulla köpötellyt mummo oli nimittäin päättänyt käydä tirkistämässä vaunuun vähän lähempää sisälle, ja oli mennyt kurkistamaan aivan takaikkunaan kiinni jotta näkisi vaunuun sisään. Tästäpä koirat riemastuivat, sillä niiden aitaus on heti takaikkunan vieressä, eivätkä ne tietenkään pitäneet ventovieraasta kurkottelemassa ikkunalla. Kyllä näytti mummo nololta ja katseli vaivihkaa ympärilleen kiiruhtaessaan pois paikalta, kun noin yllättettiin uteliaisuudesta ;).

Ruokailun jälkeen kiiteltiin kovasti sapuskoista ja lähdettiin ajelemaan leirintäalueelle, sillä kello oli jo yli yhdeksää. Kohtuullisen lähellä Kotkan keskustaa sijaitsee Santalahden leirintäalue, jossa päätimme yöpyä. Leirintäalue oli yksi harvoista suomalaisista viiden tähden alueista ja sen kyllä huomasi. Alueen ajoväylät oli asvaltoitu, alue oli valaistu ja aidattu, vartiointi oli ympärivuorokautista, kauniit nurmikot ja upouusilta näyttävät huoltorakennukset. Vastaanoton yhteydessä toimi pieni kahvila ja uimaranta oli aivan vieressä. Heti alueen vierestä lähti ulkoilureittejä, jotka valitettavasti tiukasta aikataulusta huolimatta jäivät nyt tällä kertaa hyödyntämättä. Itse alue oli kyllä sen verran viihtyisä ja Kotka samoin, että toistekin sinne mennään varmasti. Alue oli hieman hintavampi, kuin normaalisti käyttämämme leirintäalueet (SFC-alennuksella lämmityssähkön kanssa kahdelta hengeltä 30 euroa /yö), mutta oli kyllä sen arvoinen paikka. Vaunuille oli tarpeeksi suuret alvaltoidut paikat, joiden vieressä pieni tila pöydälle ja tuoleille sekä nurmikkoa. Koirien aitaukselle oli hyvin tilaa myös vaunun kupeessa, ja koko alue oli todella siisti.

Santalahteen tullessa oli jo hämärää...

Santalahteen tullessa oli jo hämärää…

Seuraavana aamuna, sunnuntaina siis, ajelimme Agi-Kotkan kisoihin, missä oli kolme starttia kolmosille. Tällä kertaa tuloksilla ei juurikaan juhlittu, sillä ensimmäisen startin startin mokasin itse linjaamalla huonosti Lillin lipsahtaessa väärälle esteelle (ja ottipa sillä radalla vielä elämänsä ensimmäisen lentokeinunkin!), toisella Lilli itse päätti irrota hieman omatoimisesti ja kävi suorittamassa väärän hypyn – jos siis vielä viime talvena valittelin, että koira ei irtoa niin eipä ole sitä huolta enää ;). Kolmas rata oli muuten varsin sujuva ja hyvää menoa, mutta heti alussa ollut musta pussi taisi olla Lillille liian paha nakki piiiitkän kisa- ja treenitauon jälkeen. Viitonen napsahti siis kiellosta, mutta muutoin olen rataan varsin tyytyväinen. Sylkkäri ja jyrkähkö takaaleikkaus kepeille onnistuivat nappiin, samoin irtoaminen halutussa kohdassa ja ne omat jalkanikin näyttivät tällä kertaa juoksevan eteenpäin kohtuullisen sutjakasti (oma heikkouteni on siis huono eteneminen radalla). Aiempi inhokkiohjaukseni sylkkärikin osoittautui varsin käteväksi. Jossain ollaan siis kehitytty!

Nämä ilmeet agiradoilla on aina niin mahtavia... ;) Kuva: Johanna Kiviharju

Nämä ilmeet agiradoilla on aina niin mahtavia… ;)
Kuva: Johanna Kiviharju

Vauhdikkaasti maaliin. Kuva: Johanna Kiviharju

Vauhdikkaasti maaliin.
Kuva: Johanna Kiviharju

Kisapaikalla treffattiin myös Savun pentu Mimmi (ent. Nopsa), joka siis tätä nykyä asustelee sillä seudulla. Mimmi oli tietysti päässyt perheensä mukaan haistelemaan agikisojen tunnelmaa, tuleehan siitä sitten isona myös aksakoira! Mimmillä ja Viimalla oli varsin railakkaat leikit ja iloinen jälleennäkeminen. Oli hauska seurata isojen koirien ja Mimmin kohtaamista. Ne tunnistivat aivan selvästi toisensa ja olivat tyytyväisiä kohtaamiseen. Kiitos omistaja-Johannalle, kun viitsi tuoda Mimmin meitä moikkaamaan! Kiva oli nähdä, että Mimmi oli edelleen reipas ja energinen pikkukoira, joka innolla katseli kisapaikan hyörinää.

Viima alakynnessä?

Viima alakynnessä?

Söpöliini-Mimmi

Söpöliini-Mimmi

Viima pääsi toki myös kurkistelemaan kisapaikkaa, ja olikin todella rohkea typykkä. Ensimmäistä kertaa siis nyt ”ihmisten ilmoilla”, eikä yhtään haitannut vieraat koirat ja ihmiset. Päinvastoin näytti ketuttavan, kun hihna oli turhan lyhyt eikä kaikkia päässytkään moikkaamaan! Emäntäkin koppasi aina välillä syliin kun vauhti tahtoi kiihtyä liiaksi radan reunalla. Jospa tämä ennakoisi vauhdikasta uraa myös agiradan aitojen sisäpuolella…

Vappureissu, osa 2: Repovesi

MK238940

Orilammelta ajeltiin siis seuraavana päivänä läheiseen Repoveden kansallispuistoon, kuten suunniteltiin. Repoveden karttaa ja kuvia oltiin jo katseltu sillä silmässä viime kesänä, mutta tuolloin se ei sopinut minkään kesäreissun reitin varrelle. Luontoon.fi -sivustolla oli kuitenkin sen verran houkutteleva kuvaus ja kun vielä jostain keskustelupalstalta kuulin kehuja koiraihmisiltä paikasta, niin olihan sinne päästävä retkeilemään edes päiväksi.

Koska meillä nyt oli mukana yksi pikkupentu, päätettiin että tehdään tällä kertaa vain lyhyt kävelyretki eväiden kanssa, ja jätetään pidemmät patikoinnin toiselle reissulle. Viiman kanssa toimi reissulla hienosti sama taktiikka kuin Tempon kanssa vuosi sitten: sopivan kokoinen reppu tuohon etupuolelle kantoon, jossa tyllerö matkusti tyytyväisenä suurimman osan matkasta. Välissä pääsi toki jaloittelemaan taukojen aikana ja lyhyitä pätkiä käpystelemään muiden koirien kanssa. Etukäteen vähän mietiskelin, kuinka Viima mahtaa repussa matkustamisen suhtautua (Tempo ei alkuun ollut hommasta kovin innostunut), mutta huoli aivan turha. Siellä se tökötti kuin tatti, aivan tyytyväisenä katsellen maisemia.

MK239016

MK238948

Repovedeltä valittiin tälle kertaa siis noin viiden kilometrin mittainen Ketunlenkki, joka alkoi ja päättyi Lapinsalmen (?) parkkipaikalle. Reitillä on pitkähkö riippusilta sekä käsitoiminen lossi, kumpaisetkin eri päissä reittiä. Päätimme kulkea tällä kertaa reitin niin, että aloitimme riippusillan päästä – ihan siltä varalta että meillä ei ollut mitään tietoa miten koirat siihen mahtaisivat suhtautua. Olisihan se vähän kurjaa kulkea 4,5 km ihan vain huomatakseen, että mokomat kieltäytyvät ylittämästä siltaa ja palata samaa reittiä takaisin ;). Lossista ei osattu huolestua, koska kukaan koirista ei arastele vettä eikä liikkuvia alustoja.

MK238965

Tästä pitäisi yli mennä!

Mahdetaanko päästä yli?!

Emäntää jännittää!

Riippusilta oli siis heti lenkin alussa, noin 400 m parkkipaikalta. Pitkä ja korkeahan se oli, mutta varsin hyvää tekoa, ja molemmilla sivuilla oli verkkokaiteet. Ilman niitä ei olisikaan uskallettu lähteä koiria yli viemään, joku voisi hyvinkin lipsahtaa alas! Eniten pohdittiin etukäteen Tempon menoa, sillä kun tyypillisesti on varsin vahva tahto ja jos se päättää ettei jokin asia ole hyvä homma, ei siinä kauheasti ole vaikutusmahdollisuuksia. Tempo on siis koiristamme selvästi itsenäisin ja eniten omaan arvostelukykyynsä tukeutuva. Muut koirat – etenkin Watti ja Lilli – luottavat miltei sokeasti meidän ihmisten päätöksiin. Vaikka jokin asia epäilyttäisikin aluksi, yrittävät ne silti parhaansa kun näkevät että me olemme ok asian kanssa, eli mitään hätäiltävää ei ole.

Tempopa yllätti meidän todella, ja käveli heti ilman mitään mutinoita sillan yli! Simo meni siis edeltä Tempon ja Watin kanssa (Watti joukon kärjessä reippaana!), Tempo perässä. Ei ollut kerrassaan mitään ongelmia, vaikka silta tietysti heilui jonkin verran, ja pohjalautojen väleissä oli leveät raot, joistä näkyi alas. Simon päästyä toiselle puolen tulin perässä Savun, Lillin ja Viiman kanssa. Viima tietysti oli jo tässä vaiheessa pakattu visusti reppuun kaulaa myöten… Savu meni edeltä todella rohkeasti, Lilli heti perässä. Lilliä vähän huolettivat sillan pohjassa olevat raot, jotka olivat sen verran leveitä että sen pienet sheltin tassut mahtuivat helposti putoamaan niiden väleistä. Se katselikin tarkkaan minne jalkansa asetteli ja pidin vauhdin sopivan verkkaisena, jotta se ehti rauhassa katsoa reitin. Muutoin ei ollut mitään hämminkiä niidenkään kanssa! Vitsit, että oltiin Simon kanssa tyytyväisiä meidän sakkiin, rohkeita veikkoja – koska emäntää ainakin hermostutti korkean ja sillan ylitys, näköjään enemmän kuin koiria! Eipä haitannut heiluva ja huojuva, korkea alusta, raot ja läpinäkyvä kaide, joista näki kauas alas.

Täältä tullaan!

Täältä tullaan! Koirallisille reissaajille vinkki: silta näyttää tässä kuvassa ”tukevammalta” kuin todellisuudessa onkaan, eli kaikki koirat eivät välttämättä yli mene.

Reitti vei seuraavaksi Katajavuorelle (muistankohan nimen oikein), eli kallioinen huippu, jonne kivuttiin tuhottoman pitkät, jyrkähköt portaat. Se oli vaivan arvoista, sillä huipulta oli varsin makeat näkymät kansallispuistoon. Päällä vietettiinkin seuraavaksi evästauko ja koirat saivat vettä juodakseen.

Portaita riitti ja riitti ja riitti...

Portaita riitti ja riitti ja riitti…

repovesi1

Hulppeat maisemat

Hulppeat maisemat

Onneksi päätimme kiertää lenkin nimenomaan tässä suunnassa: portaat olisi kyllä ollut tuskallista tullat alaspäin, etenkin koirien kanssa. Katajavuorelta matka jatkui metsäisiä polkuja pitkin. Ketunlenkki ei ollut mitään helppokulkuista tasaista metsätietä tai edes pitkospuita, vaan enimmäkseen kivikkoista, epätasaista ja juurakkoista polkua kiemurreltiin pitkin metsää, hiki tuli Viimaa raahatessa. Reitti oli merkitty oransseilla maalimerkeillä puissa, joskin matkan varressa jouduttiin useampaan otteeseen vähän arpomaan suuntaa risteyksissä, merkit eivät siis olleet aivan ajantasalla.

repovesi2

Matkan varrella olisi ollut kota ja nuotiopaikkakin. Harmi, ettei etukäteen oltu selvitetty asiaa, olisipa ollut mukava paistella makkarat puolivälissä matkaa. Nyt kuitenkin ohitimme laavun rivakkaan tahtiin.

Loppupäässä Ketunlenkkiä tulikin vastaan kapeahkon salmen ylitys käsikäyttöisellä lossilla. Jälleen jännitin etukäteen vähän koirien suhtautumista asiaan kun lossin näin: sen pohja oli harvakseltaan laudoitettu, väleistä mahtuisi helposti isommankin koiran tassu lipsahtamaan. Lossi oli aika pieni ja siten hieman kiikkerä. Koirat eivät olleet kuitenkaan moksiskaan, vaan kapusivat reippaasti kyytiin, ja ihailivat tyytyväisinä järvimaisemaa Simon hilatessa meidät salmen ylitse. Watti ainoana tuotti hieman harmaita hiuksia, se kun olisi halunnut ehdottomasti uimaan…

Lossi piti hilata vastarannalta ennekuin päästiin kyytiin. Onneksi oli mies mukana tekemässä raskaat työt!

Lossi piti hilata vastarannalta ennekuin päästiin kyytiin. Onneksi oli mies mukana tekemässä raskaat työt!

Lossi

Lossi

Lossilta ei ollutkaan enää pitkä matka parkkipaikalle. Lenkki oli varsin mukava, kansallispuistossa hieno ja puhdas luonto, eikä nyt tullut vastaankaan kuin yksi toinen seurue, saimme siis aivan rauhassa käveleskellä. Hyvä mieli jäi koirien rohkeudesta! Repovesi mahdutetaan varmasti toistekin ohjelmistoon jos ja kun kisareissut vievät taas sille suunnalle. Kartassa ainakin näkyi monen monta erilaista reittivaihtoehtoa ja laavuja, kotia ja autiotupiakin taisi olla useampia. Koirat nauttivat retkeilystä, me ihmiset samoin!

Vappureissu: Orilammen Lomakeskus

Vapun alla kaivettiin taas asuntovaunu talvilevolta volvon nuppiin. Vaikkei sää oikein näyttänyt suosivan meitä, niin reissua ei voinut lykätä muutamaa päivää enempää, sillä olin jo talvella ilmottautunut Kouvolassa järjestettävälle koetoimitsija 2 -kurssille (agility). Pohjoisen kurssivalikoima oli tänä keväänä jostain syystä hyvinkin suppea, ja töiden sekä koulun puolesta seuraava mahdollisuus olisi tämän kurssin jälkeen ollut vasta ensi syystalvena. Liian pitkä aika siis, kesällähän on hyvää aikaa suorittaa vaadittavat harjoittelut. Sovittiin siis Simon kanssa, että tehdään yhdistetty patikointi-/kouluttautumis-/kisareissu asian tiimoilta. Lisäksi viimeinen Savun pennuista, Sisu, toimitettaisiin lähemmäs tulevaa kotiaan samalla reissulla, jotta omistajan ei tarvitsisi ajella taas Helsingistä Ouluun saakka. Monta kärpästä yhdellä iskulla.

Ensimmäinen yö talven jälkeen asuntovaunussa vaati taas hieman totuttelua ja orientoitumista hommaan. Valitettavasti lähtö kotoa oli – tuttuun tapaan – hätäinen, epäorganisoitu ja sekasortoinen (”Mitä pakataan? Öö, otetaan summassa jotain mitä ehkä voi tarvita”). Ei siis yllättänyt, että noin puolet tarvittavista tavaroista jäi kotiin, mukaanlukien lämpöpatteri! Noh, hätä ei ollut tämän näköinen, onhan meillä vaunussa a) kaasulämmitys ja b) vesikiertoinen sähköllä toimiva lämmitys kilowatin vastuksella. Sen kun lyö vaunun leirintäalueella troikan nokkaan ja siinä se!

Ekan yön leiripaikaksi Simo oli bongannut netin ja leirintäalueoppaan avustuksella Repoveden kansallispuiston vieressä sijaitsevan Orilammen Maja- ja Lomakeskuksen. Koska Sisu (nykyisin Crono) käytiin tiputtamassa välissä Heinolaan, pääsimme perille vasta iltahämärissä yhdentoista kieppeillä. Ilma oli ikävästi viilentynyt illan aikana, eikä vaunun kanssa leiriytyminen ollut mitään mukavinta touhua pimeällä. Normaalisti touhu käy hyvin näppärästi molempien hoitaessa omat hommansa (minä ruuvaan tukijalat alas ja Simo virittelee kaasun päälle ja vaunun sähköön).  Nyt oli näpit jäässä, järki samaten ja taskulamppu muiden tarpeellisten tavaroiden kanssa kotona hyvässä tallessa. Vaunu kuitenkin saatiin paikoilleen, aitauskin vaunun eteen koiria varten ja sähköjohto paikoilleen. Koirat käytettiin pikaisella iltalenkillä pilkkopimeässä, ja vetäydyttiin vaunuun iltapalalle ja yöunille. Iltapalaksi keiteltiin kaasuliedellä savuporokeitto leipineen, nam nam. Vaunussakin alkoi jotenkuten tarkenemaan…

Hyvin tarkeni - vaatteet päällä

Hyvin tarkeni pentukin – puettuna!

Emme koskaan käytä vaunussa yön aikana kaasulämmitystä, vaikka se toki olisi mahdollista, vaan säiden niin vaatiessa meillä on tapana ottaa leirintäalueelta sähköpaikka. Normaalisti vuoden kylminä aikoina meillä on lisäksi lämpöpatteri vaunussa mukana. Nyt se jäi kotiin kaikessa kiireessä. Ei auttanut kuin luottaa vaunun omaan vesikiertoiseen, melko tehottomaan sähkölämmitykseen. Onneksi ulkona ei sentään pakkasta ollut, tai ainakaan kovin paljon alle nollan. Alkulämmityksen jälkeen lämpötila sisällä pysyi varsin mukavasti vajaan kahdenkymmenen asteen kieppeillä koko yön. Paksu untuvatäkki osoittautui hyväksi! Koirat kyllä näyttivät varsin tyytyväisiltä lämpötilaan ja nukkuivat omalla paikallaan tyytyväisinä.

Orilammen lomakeskus ei jättänyt mitään kovin ihmeellistä muistoa itsestään. Kohtuullisen asiallinen paikka, joskin meneillään oli ilmeisesti jotain remonttia/tietyötä ja paikka näytti vähän keskeneräiseltä. Kausipaikkalaiset olivat vallanneet kaikki parhaat järvenrantapaikat tiiligrilleineen ja terasseideen, mutta näinhän se tahtoo olla joka paikassa. Huoltorakennus, missä olivat wc:t ja suihkut oli vanha mutta toimiva, joskaan suihkua ei tullut testattua tässä paikassa, olihan vasta iltapäivällä lähdetty kotoa. Myöskään keittiötiloja ei katsastettu, sillä vaunun kaasuliesi riitti tällä kertaa ruuanlaittoon.

Isoimmaksi miinukseksi muodostui koirallisen kannalta huonot lenkkimaastot(!). Vaikka alue sijaitsee käytännöllisesti katsoen keskellä ei mitään, luonnonhelmassa, menee aivan alueen vierestä junarata missä kulki tavarajunia varsin tiuhaan tahtiin. Aluetta rajasi toiselta sivulta isohko autotie, eikä mitään kivoja metsäpolkuja näkynyt ainakaan lähimailla. Leiriytymisalue oli siis kohtuullisen kapea soiro tien ja järven välissä. Hinta oli kuitenkin kohtuullinen 17e/vrk (SFC-hinta) + sähkö 5e/vrk ja Repoveden kansallispuistoon oli vain vartin ajomatka, joten alue täytti tarkoituksensa. Pidempään viipymiseen emme sitä kuitenkaan ajatelleet käyttää.

Aamulla taas pikainen pissatuslenkki koirien kanssa, ruuanlaittoa ym., kunnes hauvat komennettiin auton takaluukkuun ja vaunu pakattiin valmiiksi lähtöä varten. Se jätettiin odottamaan alueelle luvan kanssa patikkareissulta paluuta, ja suuntasimme Volvon kohti Repoveden kansallispuistoa.

MK238939