SM-fiilistelyä

Perjantaina otin töistä puoli päivää vapaaksi, ja kaasuttelin talla pohjassa kotiin pakkaamaan (viimetingassa kuten aina) kamat kasaan. Tämän vuoden agilityn SM-kisat pidettiin Tampereella, ja kaveriksi reissuun oli lupautunut Nemon omistaja Henna, Simo oli valitettavasti töiden vuoksi pakotettu jäämään Ouluun. Hirveällä hopulla kasailin siis iltapäivästä tavarat asuntovaunuun, lähdön hetkellä muistin ottaa Lillinkin mukaan ja niin karavaani suunnattiin etelää kohti. Asuntovaunun kanssa nopeus on rajoitettu kahdeksaankymppiin, joten matka taittui verkkaiseen tahtiin. Välissä vietettiin myös reilu tunnin ruoka- ja koirien pissatustauko, joten perillä oltiin perjantain ja lauantain välisenä yönä yhden maissa.

Kahdelle ihmiselle ja neljälle koiralle oli Volvossa ruhtinaallisesti tilaa kun matkatavarat saatiin vaunun kyytiin.

Kahdelle ihmiselle ja neljälle koiralle oli Volvossa ruhtinaallisesti tilaa kun matkatavarat saatiin vaunun kyytiin.

Kisapaikka sijaitsi Hakametsän jäähallin viereisellä kentällä, ja auton vaunuineen sai kätevästi parkkiin ihan kisa-alueen viereen kun saavuttiin tuohon aikaan, aamulla olisi jo tehnyt tiukkaa. Odottaman ongelma ilmaantui heti leiriytyessä, kun vaunun akku ei inahtanutkaan tuntemattomaksi jääneestä syystä. Siispä kaasulämmitystäkään ei saanut pelaamaan (sytytys mitä ilmeisemmin vaatii sähköä). Valotkaan eivät siis sisälle syttyneet, mutta lämpimät mehut saatiin kuitenkin hellalla keiteltyä. No, kesäyö oli kohtuullisen lämmin ja vaunussa ihan sopiva lämpötila siitä huolimatta yöpymiseen. Hampaidenpesujen ja koirien iltaruokkimisen jälkeen nukahdettiin samantien pitkän matkan seurauksena.

Aamusta sää ei oikein suosinut aksaajia; harmaa taivas, tuuli puhalsi kuin mereltä ja oli KYLMÄ! Säätiedotus lupaili onneksi aurinkoa iltapäivälle, ja oma starttini oli tiedossa vasta viiden kieppeillä, joten mitäs tuosta. Kerrospukeutuminen teki tehtävänsä ja ratoja kelpasi ihailla ulkosalla. Viima ja Kiri olivat mukana reissussa, ja oli hieno nähdä, miten reippaasti ne hännät pystyssä ja innoissaan kipittivät hihnassa vaikka ympärillä oli ihmisiä, koiria, autoja, meteliä ja mitä vielä. Leikkiminen moisessa häiriössäkin testattiin kun kauppa-alueelta löytyi kiva patukka Viimalle. Täytyy sanoa, että näissä pennuissa on kyllä saalisvietti kohdallaan, jokaikinen on pikkupennusta saakka ollut todella kovia lelujen perään. Eikä Viimaakaan siis nyt haitannut laisinkaan ympäröivä hälinä, vaan keskittyi saalistamaan ja repimään aivan täysillä, ihana Viima :).

Lauantaina kisailtiin siis joukkueradat, ja me olimme Lillin kanssa OKK:n minijoukkueen ankkureina. Itselläni oli käynyt jokin älytön aivohäiriö kun tuota suoritusvuoroa mietittiin – ajattelin silloin, että ellei kukaan muu halua niin hyvin voidaan mennä millä paikalla vain, jopa viimeisenä! Lauantaina tämä höveliys kyllä vähän kadutti… Nimittäin joukkueen muut jäsenet (Kati&Pami, Jonna&Nero sekä Tiina&Muru) vetivät kolmella ekalla kierroksella niin hienot suoritukset alle, että OKK:n joukkue oli ennen neljättä kierrosta kolmantena tuloksissa! Kun tajusin, että viimeisellä radallahan olisi käännetty lähtöjärjestys, niin iski hirveä tärinä päälle, hyvä että pillimehun sai juotua. Mahaa väänsi ja seurakaveritkin ”hieman” kuittailivat kalpeasta naamasta. Minun onneni oli se, että ennen minien joukkuefinaalirataa kisattiin maksit ja medit, joten ehdin pari tuntia viettää itseäni rauhoitellen. Voi olla, että jos heti olisi pitänyt radalle mennä, olisin pyörtynyt ennen ensimmäistäkään estettä ;).

Katsojia oli runsaasti.

Yleisöä riitti.

Minien joukkuerata oli Alen Marecovicin käsialaa. Radassa oli muutamakin varsin kinkkinen kohta – ainakin meille. Keppien aloituksesta otti moni koira virheen, sillä niille mentiin suorassa kulmassa. Lisäksi keppien jälkeen oli helppo harhautua väärälle esteelle tai esteen väärälle puolen, ja heti niiden jälkeen oli putken väärä pää oikein tarjolla. Puomin alastuloakaan ei päässyt varmistelemaan kädellä vaan piti kiertää pari putkea. Jännitysmomenttia oli siis vähän liiaksikin asti. Todella hienoa työtä teki silti moni koirakko, ja nollia kertyi mukavaa tahtia radalta. Itseäni jännittivät kepit sekä puomin alastulo todella paljon ihan siitä syystä, että parissa viime kisassa Lilli oli tehnyt miltei systemaattisesti keppivirheen ja lisäksi oppinut uuden, ikävän tavan loikata kisoissa puomin kontaktin yli jättihypyllä (mitä ei tietenkään ole treeneissä esiintynyt jotta sitä olisi päässyt korjaamaan!).

Minien joukkuerata

Minien joukkuerata

Minien finaali alkoi heti maksien jälkeen, ja lähdin kävelyttämään Lilliä jo heti alussa – lähinnä kai omien hermojeni rauhoittamiseksi :). Meitä ennen siis oli lähdössä lähemmäs 70 koirakkoa, joten aivan kovin nopeasti ei päästäisi radalle. Onneksi rataantutustuminen sentään oli jaettu kahtia, eli koko porukka ei pyörinyt yhtä aikaa kentällä. Hommaa helpotti myös se, että koko aamupäivän oli saanut katsella toisten koirakoiden suorituksia kentällä ja suunnitella omat ohjauskuviot valmiiksi. Lisäksi oli nähnyt ne pahimmat ansapaikat – jotain etuja sentään viimeisenä lähtemisessä… Lähtökarsinassa odottelu vasta olikin tuskastuttavaa! Kaveritkin huomauttivat myöhemmin minun näyttäneet hyyyyvin totiselta. Vaan koittihan se oma vuoro lopulta. Jätin Lillin lähtöön ja päädyin ottamaan sen vastaan parin esteen takaa. Lillin ollessa keinulla minulle iski blackout: mikä hemmetti noista hypyistä olikaan se joka kuului seuraavaksi suorittaa?! Tuntui, että aikaa olisi kulunut ikuisuus asiaa pohtiessa (vaikkei sitä videolta huomaakaan), ja lopulta päädyin arpomaan keskimmäisen, joka onneksi oli se oikea. Pelkäämäni jyrkkä keppikulma ei tuottanut vaikeuksia vaan pääsin niistämään Lillin nätisti pujotteluun. Kun Lilli oli saanut kepit loppuun, oma olo muuttui hivenen rennommaksi. Puomille asti tehtiin nättiä työtä, ja puomin alastulon yläosassa varmuuden vuoksi kunnon paniikkijarrutuskäsky jolle yleisökin nauroi :D. No, ei vara venettä kaada, voi olla että muutoin olisi voinut napsahtaa kontaktiviitonen. Kun näin, että Lillin tassut osuivat alastulokontaktille, vedätinkin sitten rohkeammin loppuun saakka. Oli se hieno tunne tietää kolmanneksi viimeisellä esteellä että nyt olisi nollaa tarjolla ja vielä hienompi juosta maaliin ja tietää että se saatiin!! Enpä muista minkään aiemman nollan maistuneen näin makealta…

20140614_4MG_9321

20140614_4MG_9310

Lillin ja minun radan jälkeen noustiin toiselle sijalle. Toiseksi viimeiselle joukkueelle napsahti muistaakseni viitonen jotain. Kiimingin koiraharrastajien joukkue oli todellisessa iskussa tehden toinen toistaan hienompia nollaratoja. Lopputuloksissa siis 1. Kiimingin koiraharrastajat 2. Oulun koirakerho ja 3. Agility Sport Team. Huhhuh! Enpä olisi kyllä osannut arvata ennen kisareissua tätä lopputulosta… Lillin ensimmäiset arvokisat, tarkalleen vuosi kulunut kisauran korkkauksesta ykkösissä, ikää 2,5 vuotta! Kyllä minulla taitaa olla paras & reippain pikkusheltti mitä vain voi toivoa! <3 <3

Pieni koira, iso mitali :)

Pieni koira, iso mitali :)

Kaverikuva!

Kaverikuva!

Kisojen jälkeen treffailtiin vielä Savun & Nemon pentujen kesken, joita sattui olemaan kisoissa paikalla kokonaiset viisi kuudesta! Harmillisesti pikku-Mimmi uupui illalla porukasta, mutta onneksi sitä nähtiin useampaan otteeseen muulloin viikonlopun aikana :). Kaikki pennut olivat kasvaneet hurjasti, etenkin jalkoihin pituutta… Kunnon kuikeloita rimppakinttuja siis jokaikinen. Kokoerot näyttivät tasaantuneen, muutoinkin varsin tasalaatuista porukkaa tuntuvat (edelleen) olevan. Olipa kiva nähdä myös pidemmällä asuvia pentuja omistajineen! Kylläpä ne ovat saaneet hienot kodit. Pentutreffien jälkeen oli huutava nälkä, ja suuntasimme Tampereen keskustaan varsin epäterveelliselle mutta täyttävälle aterialle. No, ehkä kalorit oli juostu pois päivällä radoilla?

Urheilijan ateria

Urheilijan ateria

Sunnuntaina koittivat sitten yksilöradat. Meillä oli Lillin kanssa startti puoli yhdentoista maissa, mutta uni olisi kyllä maistunut pidempäänkin kuin puoli kymmeneen, jolloin kömmin katsomaan rataa. Mia Laamanen oli suunnitellut mineille varsin mukavan ja etenevän hyppärin, jolle oli mukava mennä. Johtuneeko sitten lauantain järkyttävästä stressistä ja hurjasta helpotuksentunteesta joukkueratoen jälkeen, mutta nyt ei jännittänyt lainkaan. Tämä vähän sitten kostautuikin, kun menin radalle kumman hälläköväliä -asenteella… Siis verrattuna siihen, että edellisenä päivänä otin joka kohdan todella tarkkaan, nyt fiilis oli ”kyllä Lilli tuon kohdan lukee, ei tuota tarvitse varmistaa…” Hah, kuuluisat viimeiset sanat. Meillä oli Lillin kanssa lähtöpaikka rataantutustumisen jälkeen heti toisena, joka ei kyllä sovi minulle lainkaan. Tarvitsisin sen hetken itseni kokoamiseen ja radan mielikuvakertaamiseen. Huono valmistautuminen ja löysä asenne aiheuttivat kiellon heti toiselle esteelle, hups! Aivan oma mokahan se oli, jätinpä sitten ohjaamatta kun etukäteen ajattelin että varmistelu on turhaa. Loppu rataa tehtiin kuitenkin hyvällä fiiliksellä, yksi kielto otettin vielä hypyltä myöhemmin, joka myös meni emännän piikkiin. Mutta väliäkö tuolla, Lilli pujotteli kepit todella hienosti, oli kuulolla juuri niinkuin pitikin, irtosi esteille ja vauhtiakin riitti. Meillä oli radalla h-a-u-s-k-a-a! Tuli tunne, että ollaanhan me tässä vuoden aikana hitsauduttu yhteen varsin hyväksi tiimiksi, mikäs sen parempaa :).

Kuva: Sirpa Saari

Kuva: Sirpa Saari

Kuva: Sirpa Saari

Kuva: Sirpa Saari

Loppupäivä ihailtiinkin sitten hienoja suorituksia auringonpaisteessa – sunnuntain sää oli suosiollisempi kuin lauantain… Saatiin taas selville uudet suomenmestarit, joista mieleen jäi etenkin maksien voittajien Pasin&Wiun todella hieno rata. Kotimatkalle lähdettiin sitten illansuussa väsyneinä mutta tyytyväisinä, lompakko kojuihin keventyneenä ja koirat reporankoina häkeissään nukkuen.

Aivan parasta matkaevästä löytyi Oriveden ABC:n pihasta savukalakojusta, namnam!

Aivan parasta matkaevästä löytyi Oriveden ABC:n pihasta savukalakojusta, namnam!

Kotiutuminen tapahtui vasta yön pikkutunneilla, mutta mikäs se oli kesäyössä ajaessa kun valoa riitti. Kiitos vain Hennalle, joka jaksoi ajaa ison osan paluumatkasta minun torkkuessa! Kotona odottikin ihana yllätys, kun Simo oli ostanut minulle&Lillille kukkakimpun kortteineen ja herkkuja, kun olimme ”agilityttäneet hyvin”! Oli kuulemma ollut jännittävää seurata joukkuefinaalia livestreamista :).

kukkia

Ensi vuonna kisaillaankin sitten täällä meidän kotikulmillamme! Pitänee alkaa jo nyt hiomaan moovseja, ettei tarvitse ensi kesänä paniikkijarrutella puomilla…

Turhautuminen

Blogin päivityksessä on ollut parin viikon tauko järkyttävän kiireen vuoksi. Sekä Simolla että minulla alkoivat ”kesätyöt”, joiden lisäksi on ollut yhtä sun toista reissua, juhlaa, treeniä ja kisaa joihin on tarvinnut osallistua. Illat ovat olleet aivan tukossa, eikä harvoina vapaahetkinä ole siis ensimmäisenä ollut mielessä blogittaminen… Yritänpä nyt kuitenkin ryhdistäytyä.

Lillin kanssa on tullut koettua älytön agilityturhautuminen ja -masennus. Jokin aika sitten Torniossa otettiin kolme starttia. Rataantutustumisessa fiilis oli vielä hyvä. Kivoja ratoja ja hyvä alusta, mikäs tässä liidellessä, ajattelin. Vielä kun Lilli lämmittelyesteillä oli varsin pätevänä, oli mukana mennä radalle. Mitä vielä! Kolme starttia, ja joka ikiseltä Lilli otti KEPEILTÄ virheen, tai jopa kaksikin! Siis kepeiltä, jotka ovat olleet aina Lillillä todella vahvat, miltei luottoeste. Kepeille sen on voinut kisoissa lähettää kaukaakin ja jättää itsenäisesti pujottelemaan, on kestänyt takaaleikkaukset, persjätöt, knuutitukset, niistot jne jne jne. Nyt, käsittämätöntä kyllä Lilli joko aloitti pariin otteeseen väärin tai sitten lopetti kepit kesken, kun kiiruhti perääni radalla. Fiilis ei todellakaan ollut hyvä ratojen jälkeen, etenkään kun sitten kävin vielä lopuksi lämppäesteillä kepeillä kokeilemassa suunnilleen kaikki mahdolliset variaatiot, eikä mikään silloin tietenkään enää tuottanut ongelmia! Hieno homma hei, että koira keksii tällaisen jutun pari viikkoa ennen kesän isoimpia karkeloita…

Olin ilmoittanut Lillin treenimielessä KAS:n kisoihin tälle viikonlopulle neljään starttiin. Eipä ollut kovin luottavainen fiilis lähteä radalle lauantaina. Tiedättekö sen tunteen, kun pelkää jo etukäteen jotain tiettyä kohtaa radalla, ja sen vuoksi koko radan ajan ohjaaminen on tönkköä, väkinäistä vääntämistä sen sijaan että siellä liideltäisiin hyvällä fiiliksellä? No, sellaista se oli. Ekalta radalta otettiinkin taas keppivirhe! Lilli siis lopetti taas kesken ennakoidessaan radan jatkumista. Oma mieliala mateli jossain ojanpohjalla, ja ehdinki jo vuodattaa facebookia myöten, että aksa loppui tähän :D. Soitin kuitenkin kamalan vuodatuspuhelun kotiin Simo-raukalle, joka joutui aikansa minua sitten puhelimessa lohduttelemaan. Puhelusta oli kuitenkin sen verran apua, että sain koottua itseni toiselle radalle. Päätin radalle mennessä, että otan kepit oikein varman päälle, en vedätä lainkaan ja muulla ei ole väliä. Toiselta radalta saatiin kuin saatiinkin taisteltua nolla :). Pieni mutka aiheutui omasta sähläyksestä mutkaputkella, jolloin Lilli kiersi putken väärältä puolelta, mutta väliäkö tuolla; kepit onnistuivat ja fiilis nousi aallonpohjasta jo huomattavasti korkeammalle.

Tänään käytiin vielä heittämässä KAS:lla toiset kaksi starttia. Molemmat radat olivat aikamoista kiemuraa ja säätöä ansapaikkoineen, mutta päätin jo ennen rataantutustumista, että nyt pidän hyvän fiiliksen tuli mitä tuli. Radalla olikin sitten varsin hyvä fiilis, Lilli kuunteli hyvin ja itse ohjasin napakasti enkä antanut sen haahuilla omiaan. Tehtiin nolla! Sijoitus 4., varsin tasaista oli taistelu. Ja ne kepit – ei ongelmia! Toinen rata vielä edellistäkin pahempaa kiemurtelua, mutta samalla asenteella vain hommiin, ja tulosta syntyi. Radalta tosin napsahti viitonen puomin alastulolta (josta en itse ole samaa mieltä, näin kyllä että osui tassulla juostessaan kontaktiin), mutta eipä haittaa mitään: fiilis oli aivan super, Lillin kanssa oli todella hauskaa painella menemään ja kepit taas virheettä! Molemmilla oli hauskaa radalla! Viikonloppu teki siis sen mitä pitikin, kohotti itseluottamusta ennen isoja skaboja. Tornion katastrofin jälkeen olisikin ollut ikävä lähteä ajelemaan kohti Tamperetta… Päätin myös, että en pistä ensi viikonlopulle mitään ihmeempiä tavotteita, mennään toki tekemään parhaamme mutta ainoa tavoite on olla samalla innolla radoilla kuin tänään :).

Savu on myös päässyt starttaamaan kisauransa. Ensimmäiset starttinsa se teki Torniossa, jossa tuloksia ei sen kummemmin syntynyt (no yhdessä kisassa tultiin kolmannelle sijalle, mutta ei siis nollia). Tornion kisoissa se ei ollut yhtään oma, tomera itsensä. Vauhtia oli aiempaa vähemmän, sitä palavaa halua radalle ei löytynyt (mikä ennen pentuja on ollut aina!) ja jotenkin se tuntui löysältä viedä. Oma mieli ei todellakaan ollut hyvä Torniosta takaisin ajellessa, kun Lilli oli tolskannut keppien kanssa ja Savu haahuillut muissa maailmoissa… Viime tiistaina käytiin heittämässä Savun kanssa kaksi starttia OKK:lla. Ekalla radalla toistui taas sama kuin Torniossa: koira muissa maailmoissa, leikittää pentuaan ja kerjää rapsutuksia eikä ole tietääkseenkään siitä, että selän takana on agilityradalla menossa koiria – aiemmin olisi kyllä ilmaissut vastalauseensa äänekkäästi siitä, että joku toinen koira kehtaa mennä Savun radalla… Toinen rata aavistuksen parempi, mutta yksi rima tippui, joskin se meni ehkä minun piikkiini huonosta ohjauksesta. Saldo siis hyl ja 5 (toinen sija).

OKK:lla iltakisoissa

OKK:lla iltakisoissa

Tänään kisailtiin vielä KAS:lla Savun kanssa kaksi starttia, ja meno alkoi olla hieman edellisiä parempaa, joskaan ei vielä sitä entistä, kiihkeää, innokasta Savua. Ensimmäiseltä radalta tehtiinkin sitten nolla ja 1. sija, toinen hyllytettiin (rima tippui Savun hypättyä suoraan estettä päin huonosta kulmasta ja palautin puomin kontaktille kuin valui yli). Etenkin ensimmäinen rata kivaa menoa, nyt jopa koirassa oli vähän hinkua ja halua radalle. Se entinen terä kuitenkin vielä puuttui. Suoraan sanottuna hieman masentaa ja pelottaa tämä muutos koirassa. Okei, sillä on ollut talvella pennut ja vaikka kroppa onkin jo toipunut niin mieli taitaa sittenkin vielä hyrrätä jossain äitiyshormoneissa – kaveri huomauttikin, että voi hyvin johtui siitä että kotiin jäi yksi pentu, jolloin se äitiysmoodi jää pidemmäksi aikaa päälle kuin jos kaikki poikaset olisivat lennelleet maailman tuuliin. Pelottaa silti, että se on muuttunut pysyvästi jää siitä ei tulee enää koskaan samanlaista kiihkeää, innokasta, hektistä suorittajaa :/. Olen kuullut näitäkin tarinoita, missä narttu on muuttunut ja menettänyt ne parhaimmat harrastusominaisuutensa pentujen myötä… Savun kanssa kun on ollut niin kiva aksata aiemmin – koskaan sitä ei ole tarvinnut houkutella hommiin ja sillä on ollut palo tätä hommaa kohtaan. Harmittaa…

Ajattelin, että Savu saa nyt sitten jäädä ainakin kisatauolle joksikin aikaa jonka jälkeen asiaa katsotaan uudelleen. Ellei enää syty niin pitää miettiä mitä tehdään. Ottaako Simo ohjattavakseen kun osaa ottaa tämän aksan rennommin eikä ole niin tavoitteellinen vai jatkanko itse ja yritän vain psyykata itseni rennommalle mielelle? …Toivottavasti näitä asioita ei kuitenkaan tarvitsisi tauon jälkeen enää murehtia ja kaikki olisi ennallaan. Tekniikka sillä on hyvällä mallilla, toki rutiinia ja kisakokemusta pitää saada rutkasti lisää (ja on täysin mahdollista, että uusi tilanne kisapaikalla vei huomiokykyä, sillä epiksissä ei ole sen kanssa oikeastaan käyty).

Ensi viikonlopulle joka tapauksessa psyykkaan nyt itseni ottamaan rennosti! Pitäisi aina muistaa, että tämä laji on harrastus, pääasia että sekä itsellä että koiralla on kivaa ja että ne tulokset on vain plussaa mikäli niitä sattuu tulemaan! Ei ole elanto eikä elämä näistä hommista kiinni, joten mitä sitä turhaa stressaamaan… :)

Viima kasvaa ja kehittyy hienosti. Tyllerö on jo aikamoinen rimppakinttu puikula, Lilliä korkeampi ja varsin vikkelä pakkaus! Viima on saanut viilettää mukana kisoissa haistelemassa tunnelmaa ja on osoittautunut varsin rohkeaksi ja reippaaksi pakkaukseksi! Lelua on kiva saalistaa ja retuuttaa, vaikka ympärillä sattuu ja tapahtuu, kaikkia vieraita koiria ja ihmisiä on ihana moikkailla eivätkä äänet tai yllättävät tapahtumat haittaa. Viimuska <3. Ensi viikonloppuna treffaillaan sitten pentuesisaruksia Tampereella, kivaa!

Lilli on jo jäänyt pienemmäksi.

Lilli on jo jäänyt pienemmäksi.

Korvat sojottavat päivästä riippuen minne sattuu...

Korvat sojottavat päivästä riippuen minne sattuu…

Joskus HARVOIN maltetaan myös ottaa pienet torkut puuhailun välissä!

Joskus HARVOIN maltetaan myös ottaa pienet torkut puuhailun välissä!