Uusi koti kullan kallis

Muistatte varmaan pääsiäisreissun Muonioon? Kaiken tunturissa hiihtelyn ja trivialpursuitista riitelyn lomassa ehdin myös esitellä Simolle aivan ihanan talon jonka löysin Oikotiestä. Talo oli juuri sellainen josta olen aina haaveillut; iso piha vanhoine puineen ja marjapensaineen, narisevat lautalattiat, korkeat ja tilavat huoneet. Äiti ja sukulaiset olivat heti myös fiiliksissä, tuossapa vasta TALO!

Harmi vain, että Simo ei ollut ihan yhtä vakuuttunut. Uuden kodin pitäisi kuulemma olla uusiuusi ja järkevä (tylsä?). Ihana talo siis hylättiin mutta ei yksimielisesti.

Loppukevät selattiin edelleen maanisesti Etuovea ja Oikotietä. Vaatimukset talolle olivat:

  1. Vieressä hyvät ulkoilumaastot (no, ihan yhtä hyviä ei voine saada kuin nämä nykyiset mäntykankaat hiekkateineen mutta ainakin edes sinne päin).
  2. Tontille pitää mahtua aksakenttä.
  3. Ainakin kolme makuuhuonetta. Tämä siksi, koska Simon työhuone on aina kaaoksessa. Olisi kiva vain laittaa ovi kiinni ja PIM sekasorto on hävinnyt. Lisäksi olisi kiva omistaa vierashuone.
  4. Simon vaatimuksesta alle 10 vuotta vanha.
  5. Sopiva etäisyys molempien työpaikoille – Simolla Helsinki-Vantaalle ja minulla Lahteen.
  6. Sopiva budjetti.
  7. Piha omassa rauhassa.
  8. Mieluummin syrjemmässä kuin keskellä lähiötä.
  9. Hyvä fiilis tultava talosta.

Ei ollut ihan helppoa löytää kriteereihin täsmääviä. Toukokuun alussa tilanne oli sellainen, että muutama potentiaalinen oli havaittu. Siispä budjetoitiin kalentereihin viikon Etelä-Suomen reissu. Kuusi päivää aikaa löytää tuleva koti. Miinus yksi päivä joka meni välissä ihanan kummitytön ristiäisissä. Ellei taloa tällä reissulla löydy niin seuraava tilaisuus tulee heinäkuussa. Ei mitään paineita…

Kotona oltiin (Simo oli) superjärjestelmällinen ja kirjattiin lista kohteista jotka sopi budjettiin ja vaatimuksiin. Yksi talo Nastolassa. Yksi Hollolassa. Yksi Orimattilassa. Yksi Lahdessa. Yksi Mäntsälässä. Puhelin käteen ja soitot välittäjille ja pian oli sovittuna näyttö jokaiselle illalle.

Ensimmäiseen näyttöön mentiin toiveet korkealla. Esittelykuvissa talo oli kieltämättä potentiaalinen, jopa aika hieno. ”Kyllä me siellä voitaisiin asua!”. Asvalttitieltä käännyttiin soratielle: ”Ei se mitään, onhan meillä nytkin puoli kilometriä soratietä kotiin!”. Soratie jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kahdeksan kilometriä. Perillä oli hieno talo. Pajupuskan ja läpitunkemattoman heinäkosteikon keskellä. Tonttia olisi kyllä ollut puoli hehtaaria. Näin silmissäni ne punkit ja etupihan kalliorinteen käärmeet. Välittäjän mukaan soratien varressa pystyisi hyvin kuitenkin lenkkeilyttämään koiria, mitä nyt autoja pitäisi väistellä. Ajomatka takaisin oli aika hiljainen.

No okei, kyseinen talo oli ollut ykkösvaihtoehto ja toiveet oli laskettu sen varaan mutta hei, meressä riittää kaloja, uutta matoa koukkuun! Seuraava talo oli superahdas ja paneloitu lattiasta kattoon keltaisella mäntylaudalla. Aksakenttä olisi kyllä mahtunut takapihalle mutta en päässyt yli mökkifiiliksestä. Sinapinkeltaiset ja vaaleansiniset kaakelitkaan eivät vakuuttaneet. Kolmannessa talossa oli matalat, pimeät huoneet eikä kunnon lenkkimaastoja lainkaan ympärillä, pihaa kyllä hehtaari ja valmis kenttäkin. Ei vain napannut ja peruttiin näyttökin. Neljäs talo oli aika kiva! Pihalla paljua ja saunaa, istutuksia, luonnonrauhaa, laavu metsän laidassa, iso terassi, autotalli. Ulkoilumaastojen puute ei harmittanut niin kovin kun piha oli aivan mahtava. Talossakaan ei sen kummemmin vikaa. Olohuone auki ylös saakka, moderni keittiö joka aivan uusi, parvella työtilaa, kaksi makuuhuonetta. Siinä talossa oli potentiaalia mutta jokin vain ei napannut, makuuhuoneet todella pieniä ja yläkerta ikkunaton.

Tuskaisena otimme talonmyyntisivustot vielä kertaalleen tehoselailuun epätoivon vimmalla. Mikään ei vastannut toiveita. Ei edes lähelle. Ja sitten, epätoivon alimmalla hetkellä päivien huvetessa Simon suusta kuului epäröivä lause: ”ehkä se vanha talo ei olisi aivan poissuljettua”.

Ja se pääsiäisenä ihailtu talo oli edelleen myynnissä! Näyttökin järjestyi seuraavalle päivälle.

Ajomatkalla nähtiin mäntyisiä hiekkaharjuja ja mustikkametsiä. Ja lopulta talo oli silmien edessä: yli satavuotias hirsinen kansakoulu korkealla rossipohjalla, lähes nelimetrisellä huonekorkeudella, mäntyjen, omenapuiden ja vaahteroiden ympäröimänä hehtaarin tontilla, vieressä hienot ulkoilureitit. Alkuperäiset lautalattiat narisivat kävellessä sympaattisesti ja hirsiseinissä oli ajan patinaa. Se oli siinä. Meidän uusi vanha kotimme.