Lapin lumoissa

– Watti, mikä on parasta Muonion reissussa?
– No tiettykin se, että saa juosta tunturissa ku hullu ja kaivaa lumikasoja. Älä kysy tyhmiä. 

IMG_1084

Vaikka oma maa on mansikka ja muu maa mustikka ei Lapin reissu ollut hullumpi ollenkaan. Fifi toimi niin kuin pitikin, lämmitti asujat ja viilensi oluet ruuat. Miltei neljän vuosikymmenen ikäiset armeijasukset kantoivat matkalaisia Olostunturin kantohangilla hienosti pitkät lenkit joka päivä.

IMG_1080
IMG_1082

Sää olisi voinut olla ehkä aurinkoisempi, mutta kaikkeapa ei voi saada. Pakkanen pysyi sentään aivan mainioissa lukemissa miinusviiden tietämissä päiväsaikaan. Viimeisenä Lapin yönä mittarin alin heilui -20 asteessa, mutta siitäkin tulikokeesta selvittiin sähkövirralla toimivan lisälämmittimen ja toimivan kaasulämmityksen ansiosta. Varotoimena koirat nukkuivat takit niskassa ja meillä untuvainen tuplatäkki mutta ehkä se oli hätävarjelun liioittelua.

IMG_1028

Sunnuntaina yritettiin käydä Pallaksella laskettelemassa päivä. Ajettiin sinne ja mentiin välinevuokraamoon. Vuokraamo oli pieni huone maan alla. Jonotin aikani varsin kärsivällisesti vuoroa. Ei olisi kannattanut olla kohtelias. Jonossa kiilasi viime minuutilla ohitse nainen joka vei sitten nenäni edestä viimeisen parin sopivan kokoisia laskettelumonoja. Ajettiin siis takaisin Olokselle ja todettiin, että metsäsuksilla on joka tapauksessa kivempi mennä. Illalla saatiin ihan mukiin menevää sapustaa Oloksen Kammarista.
IMG_1031

Ainoa reissun takapakki sattui Trivial Pursuitin parissa. Miespuoliset pelaajat ottivat jyrkän ja armottoman linjan vaikka naisten joukkue oli joviaali ja hyväksyi kaikki vastaukset jos ne edes liippasivat oikeaa. Tämän vääryyden saattelemana miehet veivät vilpillisen voiton ja joutuivat melkein nukkumaan seuraavan yön lattialla. Sinnikkään lepyttelyn ja hartiahieronnan jälkeen Simo pääsi kuitenkin täkin alle yöksi hytisemästä. Vakavassa harkinnassa on Trivial Pursuitin laittaminen pannaan tässä perheessä vastedes. Se on aiheuttanut jo liian monta aviokriisiä.

IMG_0942

Kotiin ei olisi maltettu lähteä millään. Työt kuitenkin kutsuivat ja niinpä tie vei Fifiä Muoniosta ensin Ylläkselle jossa laskettiin päivä (sopivat monot löytyivät heti eikä kukaan kiilannut jonossa ohi, pointsit Ylläkselle) ja Kolarin kautta kotiin viimein aamuyön tunteina.

IMG_1083

– Oltais kotona sitte.
– Joo. Ei millään jaksais kantaa tavaroita nyt yöllä sisään.
– Ei nii.
– Ei millään jaksais raahautua nyt sisään.
– Ei nii.
– Nukutaanko autossa?
– Nukutaan. 

Askel syvemmälle

Maisemat vaihtuvat sivuikkunoissa vilkkaasti. On talvisia lumipenkkoja, jäätynyttä joenuomaa, lumista metsää. Ollaan matkalla Lappiin, Pello taisi juuri vilahtaa ohitse. Vilkaisen takaosastolle ja huomaan konkkaronkan vetävän lonkkaa rauhallisina. Yläpedillä kolme kappaletta, alapedillä kaksi. Kukaan ei panikoi, kukaan ei läähätä. Yksi katselee mietteissään ikkunasta ulos pää käpälien välissä. Kotipihassa aamulla rakennettiin tätä ja tulevia matkoja varten kerrossänkyyn häkit ja nyt ne saavatkin samantien tulikasteensa. Toivottavasti kestävät ja toimivat loma- ja aksareissut.

IMG_0955

Vilkaisen polttoaineen kulutusmittaria. Aika kohtuullisissa lukemissa mennään, kahdeksankympin vauhdissa 10,5 l/100km. Samoihin päästiin vaunun kanssa. Tuttu karavaanarifiilis on päällä heti matkan alussa, hymyilyttää eikä ole kiire minnekään. Välillä pysähdytään ja syödään pitsaa, koirat saavat reunat. Ihaillaan maisemia. Ei ole päämäärää vaan tärkeintä on matkanteko. Ohi sujahtaa autoja eikä haittaa yhtään. Koko perhe mukana ja tie edessä. Jotain on kuitenkin muuttunut, ollaan kuitenkin uuden äärellä ja otettu askel syvemmälle karavaanariuteen. On vaihdettu pois tutusta ja turvallisesta asuntovaunusta useamman vuoden jälkeen. Yhdessä ostettu, molempien ensimmäinen ihana vaunu, Matkaaja Pallas. Hyvin palvellut nämä vuodet. Vaan siirto on tehty ja eteenpäin menty. Ostettu ensimmäinen asuntoauto, Fiat, joka ristittiin pian Fifiksi.

IMG_0829

Mieli on hyvä, kukkaro tyhjä ja vähän jännittää. Vaunu oli niin huoltovapaa ja lompakkoystävällinen. Auton eduksi ratkaisi se, että koiria ei tarvitse siirrellä edestakaisin peräkontista vaunuun ja päinvastoin. Kaupunkien keskustoissa mahdutaan ehkä paremmin parkkiin. Lisäksi haaveena on päästä tekemään pieni Pohjois-Norjan reissu jossain vaiheessa eikä auto+vaunu -yhdistelmällä mutkaisille vuoristoteille ja vuonoihin uskalleta. Vanhempien mökin pihaan ei Lapissa mahdu yhdistelmällä, joten nyt on ensimmäinen kerta kun päästään siellä käymään kylässä.

Kotipihasta kuutisen tuntia välipysähdyksineen, mutta kyllähän etukäteen jo tiedettiin ettei olla maailman hätäisimpiä lähtijöitä ja matkantekijöitä. Se on opittu näiden vaunulla kuljettujen vuosien aikana. Lopulta yhdeltä yöllä Fifin nokka kääntyy kapealle tielle. No nyt, perillä lopultakin! Sitten vain parkkiin ja unta palloon.

IMG_0953

Jonkin ajan kuluttua todetaan, ettei se ihan niin helposti käynytkään. Pihatie on jyrkkä ja jäinen. Fifi ulvoo mutta renkaissa ei ole tarpeeksi pitoa. Otetaan alhaalta vauhtia ja kaahataan pelottavan kapeasta mutkasta tuurilla läpi. Ei siltikään, taas jämähdetään vähän ennen kuin oltaisiin perillä. Mitäs nyt? Meinaa sisu loppua ja tekee mieli heittäytyä hankeen kiukutelemaan. Simo on silti rauhallinen ja tartuttaa stoalaisen asenteensa vaimoonkin. En siis heittäydy hankeen vaan tyydyn päästämään muutaman hyvin valitun voimasanan. Näin hyvin alkoi tämä asuntoautoilu meillä sitten. Onneksi mökin ovi käy juuri luovuttamisen hetkellä ja uninen isäpuoli kävelee Fifin luokse. Ohjeeksi peruuttaen mäki ylös ja kappas vain, sehän toimii! Tottakai – auto on etuveto ja siten painoa tulee enemmän peruuttaessa vetävien renkaiden päälle. Kapeasta mutkasta onnistuneesti, nokkakaan ei ota hankeen vaan Fifi solahtaa kertaheitolla parkkiin sähkötolpan viereen. Olisihan se pitänyt tajuta. No menee ensimmäisen asuntoautomatkan piikkiin. Ensi kerralla ollaan viisaampia.

IMG_0956

Koirille kaapista sapuskat kuppeihin ja iltapisut mökin pihassa. Pissatusten jälkeen ne kiipeävät varsin tottuneen oloisesti takaisin asuntoauton kyytiin ja jonottavat kerrossängyn luona yöpuulle. Ramppia ei ole vielä saatu rakennettua yläsänkyyn eivätkä bordercolliet ymmärrä vielä miten jyrkkiä tikapuita kiivetään. Meetwurstin voimalla melkein onnistuu muttei ihan. Tämä reissu mennään siis koiria nostellen edestakaisin. Eipä aikaakaan, kun sekä ala- että yläsängystä kuuluu tyytyväinen tuhina kaikkien viiden jo nukkuessa. Me ihmiset käännämme kylkeä levottomina auton lipassa. Ihan vähän on olo kuin hotellissa, vieraassa paikassa. Vanhaa Matkaajaa tulee pienesti ikävä, olihan se tuttu ja turvallinen reissukotimme pitkän aikaa. Kohta uni vie kuitenkin voiton. Eiköhän Fifi palvele meitä yhtä reippaasti jatkossa.

IMG_0889

Pk-leirillä 2/2

Sunnuntaina sää kirkastui ja aurinkokin pilkisteli välillä pilvien raosta. Olin jo lauantaina illalla päättänyt, että jättäisin nyt kuitenkin hakuhommat tältä päivältä sikseen ja menisin kuunteluoppilaana seuraamaan Simon ja Watin jälkityöskentelyä. Oli varsin mukavaa nähdä monenlaisia hakukoiria hommissa lauantaina, mutta totesin, että laji ei ehkä sittenkään ole sitä omintani. Tykkään enemmän työskennellä koiran kanssa tiiviisti yhdessä tai ainakin seurata läheltä koiran toimintaa kun taas haussa koira tekee itsenäisesti hommia kaukana ihmisestään ja maalimiehet kouluttavat koiraa ”enemmän” kuin itse ohjaaja, ainakin mitä tulee piilolla käyttäytymiseen jne. Toki hallinta, lähetykset ja keskilinjalle vastaanottaminen on ohjaajan heiniä, mutta silti… Haluan työskennellä koirani kanssa henkilökohtaisesti ja kouluttaa sen samoin itse, sehän se on tämän koiraharrastuksen suola minulle: yhteistyö ja yhteen hiileen puhaltamisen mahtava tunne :). Haku näytti kuitenkin hienolta oli oli kiva päästä tutustumaan lajiin. Monenlaisia koiria oli porukassa ja tekivät hyvää työtä nauttien hommasta.

Aamupalan jälkeen pakkasimme siis kaikki koirat samaan autoon ja ajelimme letkan perässä Juurussuolle jälkimaastoihin. Hommaa tosin hankaloitti matkan varrella tien poikki kaatuneet puut. Onneksi yksi ryhmäläisistä sai tuttavansa hälytettyä apuun moottorisahan kanssa. Porukalla puut olikin sitten nopeasti paloina siirretty syrjään ja matka jatkui kauniisiin kangasmaastoihin. Edellisenä päivänä jälkiporukka oli kuulemma harjoitellut lyhyttä perusjälkeä, janatyöskentelyä sekä esineruutua. Sunnuntaille oli ohjelmassa esineilmaisun harjoittelua mikä oli meille varsin tervetullutta. Watti tosiaan osaa jo jäljestää varsin hyvällä tatsilla, mutta keppejä ei olla otettu vielä laisinkaan mukaan. Tämä johtuu siitä, että sekä isäntä että emäntä ovat aika ummikkoja näissä pk-hommissa eikä olla oikein tiedetty miten tätä asiaa kannattaisi lähteä työstämään.

Sekalainen joukkomme herätti pienoista huvitusta muissa treenaajissa… Ja me kun olimme ajatelleet, että tällaisella leirillä emme ainakaan poikkeaisi joukosta koiraköörimme kanssa! Että muutkin ovat yhtä kahjoja kuin me koiriensa kanssa mutta ilmeisesti viiden koiran sopuisa narttulauma samassa peräkontissa ilman häkkejä oli jotain harvinaisempaa nähtävää. ”Te taidattekin olla todellisia koiraystäviä” kuului eräskin kommentti ja toinen: ”Teillä ei ole ainakaan tekemisestä puutetta”. Eipä ole ei! Paikkansa piti myös arvelu, että on varmasti mukavaa kun on yhteinen harrastus. On! Eipä paljon parempaa voi ollakaan kuin yhdessä treeneihin lähtö ja harjoittelu, yhteiset kisareissut ja lenkit. Ne pienet kinat treenikuvioista ynnä muista kuuluvat toki asiaan ;).

Kuva: Natalia Halme

Kuva: Natalia Halme

Nyt nähtiin esimerkkejä ihan aloittelevasta koirasta jolle alettiin esittelemään esineilmaisua sekä osaavampien koirien mallisuorituksia jne. Watille Simo tallasi ohjeiden mukaan noin 100-150 metriä pitkän kolmisivuisen jäljen, jolle laitettiin jokaiselle sivulle kaksi esinettä (hanskoja, kapula, pallo). Alkuun Watti oli aika hölmistynyt esineiden ollessa matkan varrella ja olisi vain paahtanut niistä ohitse itse jäljen houkuttaessa enemmän mutta Simo palkkasi kouluttajan ohjeiden mukaan kovasti kehumalla ja leikittämällä kyseisellä esineellä. Viimeiset esineet löytyivät jo paremmin. Treeneistä saatiin monta hienoa kuvaa jälkileirille osallistuneelta Natalialta, hänelle kiitos kuvaamisesta!

Tästä se jälki lähtee, kato nyt! Kuva: Natalia Halme

Tästä se jälki lähtee, kato nyt! Kuva: Natalia Halme

Kuva: Natalia Halme

Kuva: Natalia Halme

Saimme paljon hyviä vinkkejä siihen, miten jatketaan tätä ilmaisun harjoittelua kotosalla! Samoin tuli monta muuta hyvää huomiota mm. rauhavaiheesta jäljellä, janatyöskentelystä ja hukan jälkeisestä toiminnasta. Sain itsekin paljon irti sunnuntaista, vaikka jouduinkin vain kuunteluoppilaana kulkemaan perässä Simon hoitaessa jäljen teon ja itse ajamisen sekä Watin palkkaamisen. Antoisaa ja mielenkiintoista hommaa. Miinuspuolena tosin iski kova saksanpaimenkoirakateus! Mullekin oma sakemanni! Minäkin haluan jäljestämään! Toista saksanpaimennintahan on tähän talouteen kuumeiltu jo pitkän aikaa, me molemmat sekä Simo että minä. Olisihan se hienoa, kun olisi molemmilla se oma joiden kanssa voisi jälki- ja vepetreenit vetää yhdessä. Bortsut eivät valitettavasti kokonsa puolesta ole mitään ideaaleja pk-koiria ja muutoinkin niiden sydän palaa agilityyn kun taas Watti jäljestää luontaisesti hirveällä raivolla ja innolla. Jälki taitaa Watin mielestä olla parasta maailmassa heti uimisen jälkeen :). Mahtuisihan mulla pari lajia vielä tähän repertuaariin, kun nyt jo käyn tallaamassa Simolle&Watille niiden treenijälkiä ja seuraan jälkitreenit perästä, samoin olen vepe-treeneissä apparina! Kamala harrastus tämä koirahomma, se ei tyydy pelkkään pikkusormeen vaan vie koko Veeran.

Kato isi, mä löysin täältä tällasen hanskan! Kuva: Natalia Halme

Kato isi, mä löysin täältä tällasen hanskan! Kuva: Natalia Halme

Kuva: Natalia Halme

Kuva: Natalia Halme

Kuva: Natalia Halme

No vitsit, ja pallokin vielä oli pudonnut joltain jäljelle ihan loppuun! Kuva: Natalia Halme

Sunnuntain treenit päättyivät kahden maissa jonka jälkeen ajeltiin vielä Monttaan lounaalle. Lihapullat ja muusi maittoivat todella hyvin antoisan mutta työteliään päivän päätteeksi! Hyvillä mielin jaksettiin sitten pakkailla asuntovaunu taas kasaan ja auton perään ja suunnata kotia kohti siltä erää. Meille molemmille tämä oli ensimmäinen pk-leiri ja saimme paljon eväitä jatkoon. Jospa nyt saataisiin ne kepitkin lisättyä jäljelle ja uskallettaisiin ilmottautua joskus sinne jälkikokeeseen. Jälki-innostus ainakin kasvoi taas monta pykälää entisestään.

PKLEIRI7

Kuva: Natalia Halme

Pk-leirillä 1/2

Perjantai-iltana pakattiin kaivettiin asuntovaunu taas pitkästä aikaa talviteloilta Volvon perään. Pakkaaminen takkusi kyllä, kun ei olla yli puoleen vuoteen karavaanireissulla oltu, mutta saatiinpa lopulta melkein kaikki oikeat tavarat mukaan ja koiratkin muistettiin ottaa kyytiin. Simo oli nimittäin ilmoittanut meidät jo aikapäiviä sitten OKK:n pk-leirille Muhokselle viikonlopuksi. Homma meni siis niin, että Simo varasi ensin itselleen + Watille jälkiporukkaan paikan ja minä tietysti kateellisena halusin myös saada hauskuudesta osani. Koskapa perheessä on vain yksi pk-koira, piti sitten extempore ilmoittaa Viima hakuryhmään kyseiselle leirille. Siinäpä pääsisi tutustumaan entuudestaan uppo-outoon lajiin. Muut koirat lähtivät mukaan ihan vain turisteiksi ja statisteiksi.

Joko mennään?

Joko mennään?

Leirin tukikohtana toimi Muhoksella leirintäalue Montta jossa ei oltukaan aiemmin vierailtu. Mukavan oloinen pikkupaikka, Oulujoen rannalla keskellä metsää. Päälle kymmenen(?) vuokramökkiä plus asuntovaunu- ja -autopaikat, huoltotilat ja kahvio/baari. Ilmeisesti kyseisellä leirintäalueella on tarjolla myös kaikennäköistä aktiviteettia melonnasta kiipeilyyn, mutta meille riitti koirahommat tälle viikonlopulle ohjelmaksi. Kaikki yleiset tilat olivat siistejä ja valoisia, kahviobaarista sai makeannälkään salmiakkia (iso plussa!) ja alue puhdas ja selkeä. Miinusta siitä, että wc-tilat olivat todella kylmät ja lämmintä vettä ei käsienpesuun tullut pitkästä odottelusta huolimatta. Onneksi suihkuista sai lämmintä kärsivällisesti vartoamalla ja yläsauna antoi naistenvuorolla lauantaina todella hyvät ja pehmeät löylyt! Simo kävi saunomassa alasaunalla, jossa kuulemma löylyt olivat vähän vaatimattomammat mutta lämmittivät silti.

Perjantai-iltana saavuttiin paikalle sen verran myöhään, että tottistreenit olivat jo ohitse. Käytimme koirat pikaisesti läheisessä metsässä lenkillä jonka jälkeen paistelimme naapuriasuntoauton grillissä muun porukan mukana makkaraa. Koirat olivat heti jutun juonessa kiinni, muistivat selvästi miten asuntovaunussa ollaan ja eletään! Käskyllä ”oma paikka” kaikki kipittivät varsin vikkelään vaunuun koirien omalle puolelle. Vaunu ollaan jaettu siis niin, että me ihmiset nukumme auton puoleisessa päädyssä omassa sängyssämme ja koirille on varattu perän toinen sänky, joka on peitelty ensin vahakankaalla ja sen jälkeen koirien peitoilla. Bilteman vihreistä kaikkivoipaisista kompostikehikoista saadaan joka kerta kätevä veräjä paikoilleen pitämään koirat omalla alueellaan. Koko kööri on tottunut reissaamaan Viimaa lukuunottamatta ja osaa asettua rauhassa pedillensä torkkumaan kun ollaan sisällä. Viimakin seurasi muiden esimerkkiä ja oppi nopeasti miten reissussa toimitaan. Samaisista vihreistä kehikoista mukana on myös joka reissulla pieni aitaus, joka laitetaan heti vaunun ulkopuolelle, jotta koirat voivat tarkkailla ympäristöä ja nauttia reissusta muutoinkin kuin sisätiloista. Alkuun meillä taisi olla maahan kierrettäviä koukkuja hihnoille, mutta kun olimme muutamaan otteeseen selvitelleet hihnat solmusta totesimme, että on parempi kuskata aitausta suosiolla kyydissä. Onneksi palaset eivät paina paljon ja mahtuvat sopivasti koirien sängyn ja keittiökaapin väliin matkanteon ajaksi.

Bilteman kompostikehikoita ilman ei koiranomistaja pärjää!

Bilteman kompostikehikoita ilman ei koiranomistaja pärjää!

Koirien oma paikka.

Koirien oma paikka.

Lauantaiaamun herätys koitti valitettavan varhain, ja silmät ristissä piti raahautua aamupalalle. Koko leirin ajan sapuskat saimme Montan kahviosta (ravintolasta?). Hyvää, maittavaa kotiruokaa ja aamupalalla puuroineen, kananmunineen, leipineen, leikkeleineen, muroineen jaksoi hyvinkin lounaaseen saakka. Aamupalan jälkeen porukka jakaantui kahtia autoletkojen suunnatessa eri puolille Muhosta jälki- ja hakumaastoihin. Hiukan kadutti ilmottautuminen hakuporukkaan jäljestyksen sijaan, kun Watti ja Simo katosivat pihasta mutkan taakse. Olisihan se ollut hienoa nähdä miten heilläkin hommat onnistuivat. Onneksi Simo laitteli päivän mittaan väliaikatietoa tekstarilla. Kuulemma Watti oli ollut varsin pätevä tyyppi :).

Hakuhommien teoriaosuus kesti sen verran pitkään, että vasta kymmenen jälkeen päästiin metsään. Hakujoukkoon kuului kymmenen koiraa, ja niinpä rata oli nopeasti tallattu. Jokaiselle koiralle kouluttaja suunnitteli erikseen sen tarvitseman treenin ja pääsinkin näkemään monessa eri koulutusvaiheessa olevia koiria ohjaajineen. Varsin kattava poikkileikkaus hakuharrastukseen :). Viiman vuoro koitti lounaan jälkeen, ja pieni bortsu pääsi ihmettelemään isoa sakkia vieraita ihmisiä joilta kaikilta tuntui löytyvän nakkia ja muita herkkuja rapsutusten lisäksi. Koska Viima ei ollut koskaan ennen ollut hakumetsässä, otettiin sille ”karkuun juoksevia” haamuja, valitettavasti oikea hakutermi jäi muistista… Ensin siis vilautettiin mitä namia olisi rasiassa tiedossa ja sen jälkeen ukko juoksi karkuun ja lopulta kyykistyi puun taakse. Viiman kiinnostuessa ja halutessa aktiivisesti itse perään päästin sen vapaaksi ja tottakai seurasin perässä ukolle, jossa sitten leikittiin vielä ukolta ”löytyneellä” lelulla runsaiden kehujen kera. Huomasi kyllä erittäin selvästi, että Viiman kanssa on tokoteltu ja aksattu pienestä pitäen. Pikku-bortsun oli kovin vaikeaa ymmärtää, että oma-aloitteisesti olisi pitänyt lähteä karkuun juoksevan henkilön perään vaikka ihanat nakit ja lelut menivät siellä mukana. Kovasti kysyi aina neuvoa ja lupaa ennenkuin tohti lähteä perään, vaikkei olekaan pidättyväinen koira. Vauhtiin ja ukolle päästyään oli kyllä tohinalla pussaamassa ihmisiä ja tunkemassa syliin. Vikaa oli myös emännässä, joka kuulemma liian aktiivisesti halusi ohjata koiraansa, olisi pitänyt antaa enemmän koiralle päätösvaltaa ja vapautta, vaan mihinkäs sitä raidoistaan pääsee kun on kymmenen vuotta ja ylikin tahkonnut lajeja joissa tehdään koiran kanssa tiivistä yhteistyötä.

Valitettavasti lauantaina ei sää suosinut treeniporukkaa yhtään, ja heti Viiman vuoron jälkeen alkoivat tuulet yltyä. Siihen saakka olikin jo koko aamupäivän satanut enemmän tai vähemmän. Kovin pitkään ei oltu seuraavana vuorossa olevaa koiraa ehditty treenata, kun kaatui ensimmäinen mänty aika lähelle yhtä maalimiestä ja muutama muu vähän etäämmälle. Kyllä vähän hurjalta tuntui olla metsässä, jossa isot männyt kallistuivat monta kymmentä astetta tuulen piestessä niitä. Vihoviimeinen niitti oli aivan treeniporukan vieressä yhden puun kaatuminen ja toisen uhkaava kallistelu juurakon noustessa maasta. Vetäydyttiin siis nopeasti parkkipaikalle ja metsätreenit jäivät sikseen siltä päivältä. Loppuporukan treenit tehtiin sitten sora-aukealla, lähinnä ilmaisuja ja hallintaharjoituksia jne. Itseltäni menivät loppupäivän treenit valitettavasti vähän ohi, kun alkoi aivan armottomasti viluttaa ja tärisyttää sateessa ja tuulessa seisoessa. Flunssaa oli pukannut päälle jo monta päivää ja se oli viimeinen niitti, pakko oli vetäytyä hytisemään sateesta autoon ja lopulta vähän etuajassa leirintäalueelle kuivaa päälle vaihtamaan. Tulipahan todettua, että tämä aksaharrastaja ei osannut aivan riittävän hyvin varautua koko päivän kestäviin metsätreeneihin, olisi pitänyt olla kunnollinen sadepuku ja viitat, kumisaappaat jne. kuten osalla porukasta. Vaikka lämmintä olinkin osannut pukea päälle paksusti niin sateenkestävyys oli huono. Enkä kyllä taida omistaakaan kunnon sadekamppeita kun en niitä ole aiemmin tarvinnut.

Kanakeittopäivällinen onneksi lämmitti kylmettynyttä ruumista sisältä ja ihana sauna ulkoa. Ruokailun jälkeen oli sopivasti naisten yleinen saunavuoro menossa ja kipaisi sinne oikopäätä, en kertakaikkiaan jaksanut odottaa kylmissäni illan leirisaunaa vaikka porukalle olikin ilmeisesti varattuna saunatilat erikseen alueelta. Harmi, flunssa osasi iskeä kyllä huonoon aikaan vaan olihan se arvattavissa, yleensä saan heti flunssan kun koulustressi hellittää ja loma alkaa. Uni maittoi kyllä harvinaisen hyvin saunan jälkeen ja taisin nukkua melkein 12 tuntia putkeen ennen sunnuntain treenejä.

Vappureissu, osa 4: Vuokatti

Kotkan kisoista lähdettiin ajelemaan suoraan pohjoiseen heti kun kisakirja oli saatu haettua. Matkaa oli nimittäin pitkästi taitettavana, sillä tarkoitus oli olla Kajaanin seudulla iltaan mennessä. Tämä siksi, että maanantai-aamuna minulla alkoi Kainuun keskussairaalassa opintoihin liittyvä työharjoittelu. Minulle ajomatka oli tietysti helppo, sillä Simo(-parka?) ajoi koko matkan. Helppoa kuin heinänteko!

Syystä taikka toisesta itse Kajaanista ei löydy yhtään leirintäaluetta, joten päädyimme ajelemaan 30 km päähän Vuokattiin, missä niitä oli ihan valittavaksi asti. SFC:n alue Kattivankkuri löytyi heti Vuokatinvaaran juurelta, eikä hintakaan huimannut päätä, 19 e yöltä sähkön kanssa. Alue oli miltei tyhjä, sillä rinteet olivat menneet kiinni viikkoa aiemmin ja kesäkausi luontoturisteineen ei ollut vielä käynnistynyt alueella. Meidän lisäksemme leirintäalueella taisi olla kokonainen yksi toinen vaunukunta. Suihkutilat olivat juuri tuolloin remontissa, mutta sen vuoksi puusaunaa pesutiloineen sai käyttää ilmaiseksi (normaalisti ilmeisesti jokin saunamaksu). Meitähän asia ei haitannut! Puusauna oli miltei uusi, tilava ja siisti. Vaunu saatiin parkkiin melkein viereen, joten sauna tuli lämmitettyä molempina iltoina. Ihanat, pehmeät löylyt, parempia en ole aivan hetkeen kokenut. Saunasta saatiin siis nautiskella aivan kaksi ja makkaratkin paisteltiin uuninpesässä saunan jälkeen.

Ulkoilumaastot ovat Vuokatissa tunnetusti aivan mahtavat, eivätkä pettäneet nytkään, vaikka keli ei aivan suosinut. Hieman pilvistä ja harmaata siis, eivätkä lumet vielä olleet täysin ehtineet sulaa. Maa oli kosteaa ja lätäköitä riitti. Valittiin umpimähkään reitti vaaran juurelta pitkospuineen ja kaikilla oli kivaa: ihmisillä ja koirilla.

MK239199

MK239206

MK239264

MK239290

MK239188

Watti päätti tosiaan heitää talviturkkinsa ja onnistui vähän säikäyttämäänkin meidät. Metsässä oli isoja ojia, jotka varmaan normaalisti ovat matalampana, mutta nyt kevään sulamisvesien valuttua niihin pinta oli korkealla. Päällä oli ohut kerros jäätä, joka ilmeisesti hämäsi Wattia talven jälkeen sen verran, että se luuli yli pääsevän kävelemällä. Sinnehän sen humpsahti uppeluksiin syvänteeseen, mutta miltei heti onneksi pää oli taas pinnalla. Ojan reuna vain oli sen verran jyrkkä ja jäinen, että Watti ei näyttänyt pääsevän ylös vedestä millään. Olin jo juoksemassa sitä kohti (ja samalla mietin paniikissa miten märkä koira saadaan hilattua jyrkästä kuopasta ylös, juuri tällä kerralla sillä ei tietenkään ollut pantaa kaulassaan) kun se onneksi sai ponnisteltua ylös. Huh! Watti ei tietenkään ollut koko hommasta moksiskaan. Turkin ravistus ja siinä se, se olisi edelleen ollut menossa uimaan kaikkiin vastaantuleviin lampareisiin…

Vuokatissa vietettiin siis leppoisissa tunnelmissa muutama yö, jonka jälkeen Simo suuntasi koko katraan kanssa kotia kohti minun jäädessä sorvin ääreen keskussairaalaan. Huippu reissu taas kerran! Innolla odotellaan kesän retkiä :).