Vappureissu, osa 3: Kouvola ja Kotka

Repovedeltä suunnattiin auto kohti Kouvolaa. Olin ilmottautunut jo kevättalvella Kouvolassa järjestettävälle agilityn koetoimitsija 2 -kurssille, sillä yhtään lähempää ei sattunut sopivalle päivälle kyseistä kurssia. Repovedeltä ajeltiin Kouvolan lähellä sijaitsevalle pienehkölle Kevätin leirintäalueelle, missä oli tarkoitus viihtyä yön yli.

IMG_2082

IMG_2084

Leirintäalue oli tyypillinen pieni SFC-alue: paljon kausipaikkalaisia, ok peseytymis- ja saniteettitilat, itse alue ja sen palvelut eivät olleet kauhean ihmeelliset. Ranta olisi löytynyt, mutta koska sää oli mitä oli, jäi meiltä sekä koirilta talviturkin heittäminen tuonnemmaksi (jokaan Watilla ei tuosta kulunut kuin muutama päivä…). Alue oli kuitenkin varsin edullinen ja rauhallinen, joten yö meni siellä ihan mukavasti. Tai olisi mennyt, ellei meiltä olisi jäänyt lämmityspatteri kotiin ja yöllä ilman painuessa nollan tienoille, nimittäin kaasulämmitin alkoi illalla hetken pelattuaan kenkkuilemaan, eikä vaunua saatu kovin lämpimäksi… Viimalle löytyi onneksi verkkarit päälle ja minulla sattui olemaan hiustenkuivain mukana! Kuivaimella puhallettiin sitten lämmintä ilmaa vaunuun. Onneksi vaunu on pieni ja meitä varsin monta henkilöä sisällä sitä lämmittämässä, joten se saatiin yön ajaksi aivan siedettävän lämpimäksi.

IMG_2089

Aamutuimaan ajelin kurssipaikalle Valkealaan Kouvolan seudun seurakoirakerhon hallille, Simon jäädessä tekemään etätöitä läppärin kanssa leirintäalueelle. Kurssi sujui varsin mukavasti ja neljän maissa hommat olivat jo pulkassa. Ensi kesälle olisi siis tiedossa harjoitteluiden suorittamista, viisihän niitä taisi kaiken kaikkiaan olla, jotta ylitoimitsijana saa toimia. Kurssillä oli paljon vanhaa tuttua asiaa, mutta myös uusia näkökulmia ja huomioita tarttui mukaan. Kiitokset vain järjestävälle taholle ja kouluttajalle!

Kun kurssilta oli selviydytty kunnialla takaisin leirintäalueelle, pakattiin kamppeet taas kerran kasaan ja koirat auton konttiin. Auton nokka suunnattiin kohti rannikkoseutua Haminaa ja Kotkaa kohti – matkalla tosin tehtiin mutka Motonettiin ja haettiin lämmityspatteri mukaan loppureissua helpottamaan! Seuraavan päivän ohjelmassa olivat agilitykisat Kotkassa. Alunperin ajattelimme, että olisimme yöpyneet väliyön Haminassa, mutta kaupunkiin ajeltuamme emme onnistuneet löytämään yhtäkään ruokapaikkaa joka olisi ollut a) sijainniltaan sellainen, että vaunun saisi pysäköityä näköetäisyydelle ja b) muu kuin pikaruokapaikka. Koska emme ole vielä ehtineet (saaneet aikaiseksi) rakentaa vaunuun kunnollista koiraporttia, neurootikkoina pelkäämme aina että koirat saavat yksin ollessaan vaunun oven avattua sisältä ja häviävät horisonttiin. Niinpä meillä on tapana käydä reissuilla ravintoloissa niin, että näemme sisältä asuntovaunun ja voimme ruokailla rauhallisin mielin. Haminassa ei myöskään ollut lähellä keskustaa yhtään leirintäaluetta ja ainoa lähivaihtoehto yöpymiseen olisi ollut vielä tähän vuodenaikaan autio vierasvenesatama, joka ei kovin houkuttelevalta näyttänyt. Ajelimme siis pikaisen haminakatsauksen jälkeen Kotkaan.

Kumpikaan meistä ei ollut koskaan aiemmin käynyt kunnolla Kotkassa, ja kaupunki oli molemmille positiivinen yllätys. Siisti, kaunis keskusta vanhoine taloineen ja puineen sekä istutuksineen, useampia viihtyisän näköisiä ruokapaikkoja ja merenrannassa. Löysimme heti keskustaan ajettuamme pienen nepalilais-intialaisen ravintola Mustangin jonka edessä sattui sopivasti olemaan vapaita parkkiruutuja, johon yhdistelmä sopi kuin nenä päähän. Sinne siis. Etnisen ruuan ystävinä löytö ilahdutti. Paikka oli vaatimattoman näköinen, mutta mitäpä siitä. Ravintolassa oli todella ystävällinen palvelu ja ruoka maistuvaa! Hintakaan ei päätä huimannut (pääruoat illallisaikaan noin 10-17 euroa). Pöydästä näki sopivasti vaunun

IMG_2090

kotka1

Kertaalleen ruokailun aikana koirat kyllä aiheuttivat huvittavan tilanteen. Koirat ovat siis jo oppineet varsin rutinoituneiksi karavaanareiksi, eivätkä ne aivan joka risaukseen reagoi ja ottavat vaunussa omalla paikallaan varsin lunkisti. Tempolla on kuitenkin vahtiviettiä, eikä Wattikaan hiljaiseksi jäisi, jos joku yrittäisi vaunuun sisään. Ravintolassa ruokaillessamme siis kuulostelimme välillä kuuluuko ulkoa mitään, eli vahtivatko koirat ohikulkijoita tms. Hiljaista tuntui olevan, kunnes yhtäkkiä alkoi järjetön älämölö. Tällä kertaa koirilla oli kyllä syytäkin haukkua. Kadulla köpötellyt mummo oli nimittäin päättänyt käydä tirkistämässä vaunuun vähän lähempää sisälle, ja oli mennyt kurkistamaan aivan takaikkunaan kiinni jotta näkisi vaunuun sisään. Tästäpä koirat riemastuivat, sillä niiden aitaus on heti takaikkunan vieressä, eivätkä ne tietenkään pitäneet ventovieraasta kurkottelemassa ikkunalla. Kyllä näytti mummo nololta ja katseli vaivihkaa ympärilleen kiiruhtaessaan pois paikalta, kun noin yllättettiin uteliaisuudesta ;).

Ruokailun jälkeen kiiteltiin kovasti sapuskoista ja lähdettiin ajelemaan leirintäalueelle, sillä kello oli jo yli yhdeksää. Kohtuullisen lähellä Kotkan keskustaa sijaitsee Santalahden leirintäalue, jossa päätimme yöpyä. Leirintäalue oli yksi harvoista suomalaisista viiden tähden alueista ja sen kyllä huomasi. Alueen ajoväylät oli asvaltoitu, alue oli valaistu ja aidattu, vartiointi oli ympärivuorokautista, kauniit nurmikot ja upouusilta näyttävät huoltorakennukset. Vastaanoton yhteydessä toimi pieni kahvila ja uimaranta oli aivan vieressä. Heti alueen vierestä lähti ulkoilureittejä, jotka valitettavasti tiukasta aikataulusta huolimatta jäivät nyt tällä kertaa hyödyntämättä. Itse alue oli kyllä sen verran viihtyisä ja Kotka samoin, että toistekin sinne mennään varmasti. Alue oli hieman hintavampi, kuin normaalisti käyttämämme leirintäalueet (SFC-alennuksella lämmityssähkön kanssa kahdelta hengeltä 30 euroa /yö), mutta oli kyllä sen arvoinen paikka. Vaunuille oli tarpeeksi suuret alvaltoidut paikat, joiden vieressä pieni tila pöydälle ja tuoleille sekä nurmikkoa. Koirien aitaukselle oli hyvin tilaa myös vaunun kupeessa, ja koko alue oli todella siisti.

Santalahteen tullessa oli jo hämärää...

Santalahteen tullessa oli jo hämärää…

Seuraavana aamuna, sunnuntaina siis, ajelimme Agi-Kotkan kisoihin, missä oli kolme starttia kolmosille. Tällä kertaa tuloksilla ei juurikaan juhlittu, sillä ensimmäisen startin startin mokasin itse linjaamalla huonosti Lillin lipsahtaessa väärälle esteelle (ja ottipa sillä radalla vielä elämänsä ensimmäisen lentokeinunkin!), toisella Lilli itse päätti irrota hieman omatoimisesti ja kävi suorittamassa väärän hypyn – jos siis vielä viime talvena valittelin, että koira ei irtoa niin eipä ole sitä huolta enää ;). Kolmas rata oli muuten varsin sujuva ja hyvää menoa, mutta heti alussa ollut musta pussi taisi olla Lillille liian paha nakki piiiitkän kisa- ja treenitauon jälkeen. Viitonen napsahti siis kiellosta, mutta muutoin olen rataan varsin tyytyväinen. Sylkkäri ja jyrkähkö takaaleikkaus kepeille onnistuivat nappiin, samoin irtoaminen halutussa kohdassa ja ne omat jalkanikin näyttivät tällä kertaa juoksevan eteenpäin kohtuullisen sutjakasti (oma heikkouteni on siis huono eteneminen radalla). Aiempi inhokkiohjaukseni sylkkärikin osoittautui varsin käteväksi. Jossain ollaan siis kehitytty!

Nämä ilmeet agiradoilla on aina niin mahtavia... ;) Kuva: Johanna Kiviharju

Nämä ilmeet agiradoilla on aina niin mahtavia… ;)
Kuva: Johanna Kiviharju

Vauhdikkaasti maaliin. Kuva: Johanna Kiviharju

Vauhdikkaasti maaliin.
Kuva: Johanna Kiviharju

Kisapaikalla treffattiin myös Savun pentu Mimmi (ent. Nopsa), joka siis tätä nykyä asustelee sillä seudulla. Mimmi oli tietysti päässyt perheensä mukaan haistelemaan agikisojen tunnelmaa, tuleehan siitä sitten isona myös aksakoira! Mimmillä ja Viimalla oli varsin railakkaat leikit ja iloinen jälleennäkeminen. Oli hauska seurata isojen koirien ja Mimmin kohtaamista. Ne tunnistivat aivan selvästi toisensa ja olivat tyytyväisiä kohtaamiseen. Kiitos omistaja-Johannalle, kun viitsi tuoda Mimmin meitä moikkaamaan! Kiva oli nähdä, että Mimmi oli edelleen reipas ja energinen pikkukoira, joka innolla katseli kisapaikan hyörinää.

Viima alakynnessä?

Viima alakynnessä?

Söpöliini-Mimmi

Söpöliini-Mimmi

Viima pääsi toki myös kurkistelemaan kisapaikkaa, ja olikin todella rohkea typykkä. Ensimmäistä kertaa siis nyt ”ihmisten ilmoilla”, eikä yhtään haitannut vieraat koirat ja ihmiset. Päinvastoin näytti ketuttavan, kun hihna oli turhan lyhyt eikä kaikkia päässytkään moikkaamaan! Emäntäkin koppasi aina välillä syliin kun vauhti tahtoi kiihtyä liiaksi radan reunalla. Jospa tämä ennakoisi vauhdikasta uraa myös agiradan aitojen sisäpuolella…

Vappureissu: Orilammen Lomakeskus

Vapun alla kaivettiin taas asuntovaunu talvilevolta volvon nuppiin. Vaikkei sää oikein näyttänyt suosivan meitä, niin reissua ei voinut lykätä muutamaa päivää enempää, sillä olin jo talvella ilmottautunut Kouvolassa järjestettävälle koetoimitsija 2 -kurssille (agility). Pohjoisen kurssivalikoima oli tänä keväänä jostain syystä hyvinkin suppea, ja töiden sekä koulun puolesta seuraava mahdollisuus olisi tämän kurssin jälkeen ollut vasta ensi syystalvena. Liian pitkä aika siis, kesällähän on hyvää aikaa suorittaa vaadittavat harjoittelut. Sovittiin siis Simon kanssa, että tehdään yhdistetty patikointi-/kouluttautumis-/kisareissu asian tiimoilta. Lisäksi viimeinen Savun pennuista, Sisu, toimitettaisiin lähemmäs tulevaa kotiaan samalla reissulla, jotta omistajan ei tarvitsisi ajella taas Helsingistä Ouluun saakka. Monta kärpästä yhdellä iskulla.

Ensimmäinen yö talven jälkeen asuntovaunussa vaati taas hieman totuttelua ja orientoitumista hommaan. Valitettavasti lähtö kotoa oli – tuttuun tapaan – hätäinen, epäorganisoitu ja sekasortoinen (”Mitä pakataan? Öö, otetaan summassa jotain mitä ehkä voi tarvita”). Ei siis yllättänyt, että noin puolet tarvittavista tavaroista jäi kotiin, mukaanlukien lämpöpatteri! Noh, hätä ei ollut tämän näköinen, onhan meillä vaunussa a) kaasulämmitys ja b) vesikiertoinen sähköllä toimiva lämmitys kilowatin vastuksella. Sen kun lyö vaunun leirintäalueella troikan nokkaan ja siinä se!

Ekan yön leiripaikaksi Simo oli bongannut netin ja leirintäalueoppaan avustuksella Repoveden kansallispuiston vieressä sijaitsevan Orilammen Maja- ja Lomakeskuksen. Koska Sisu (nykyisin Crono) käytiin tiputtamassa välissä Heinolaan, pääsimme perille vasta iltahämärissä yhdentoista kieppeillä. Ilma oli ikävästi viilentynyt illan aikana, eikä vaunun kanssa leiriytyminen ollut mitään mukavinta touhua pimeällä. Normaalisti touhu käy hyvin näppärästi molempien hoitaessa omat hommansa (minä ruuvaan tukijalat alas ja Simo virittelee kaasun päälle ja vaunun sähköön).  Nyt oli näpit jäässä, järki samaten ja taskulamppu muiden tarpeellisten tavaroiden kanssa kotona hyvässä tallessa. Vaunu kuitenkin saatiin paikoilleen, aitauskin vaunun eteen koiria varten ja sähköjohto paikoilleen. Koirat käytettiin pikaisella iltalenkillä pilkkopimeässä, ja vetäydyttiin vaunuun iltapalalle ja yöunille. Iltapalaksi keiteltiin kaasuliedellä savuporokeitto leipineen, nam nam. Vaunussakin alkoi jotenkuten tarkenemaan…

Hyvin tarkeni - vaatteet päällä

Hyvin tarkeni pentukin – puettuna!

Emme koskaan käytä vaunussa yön aikana kaasulämmitystä, vaikka se toki olisi mahdollista, vaan säiden niin vaatiessa meillä on tapana ottaa leirintäalueelta sähköpaikka. Normaalisti vuoden kylminä aikoina meillä on lisäksi lämpöpatteri vaunussa mukana. Nyt se jäi kotiin kaikessa kiireessä. Ei auttanut kuin luottaa vaunun omaan vesikiertoiseen, melko tehottomaan sähkölämmitykseen. Onneksi ulkona ei sentään pakkasta ollut, tai ainakaan kovin paljon alle nollan. Alkulämmityksen jälkeen lämpötila sisällä pysyi varsin mukavasti vajaan kahdenkymmenen asteen kieppeillä koko yön. Paksu untuvatäkki osoittautui hyväksi! Koirat kyllä näyttivät varsin tyytyväisiltä lämpötilaan ja nukkuivat omalla paikallaan tyytyväisinä.

Orilammen lomakeskus ei jättänyt mitään kovin ihmeellistä muistoa itsestään. Kohtuullisen asiallinen paikka, joskin meneillään oli ilmeisesti jotain remonttia/tietyötä ja paikka näytti vähän keskeneräiseltä. Kausipaikkalaiset olivat vallanneet kaikki parhaat järvenrantapaikat tiiligrilleineen ja terasseideen, mutta näinhän se tahtoo olla joka paikassa. Huoltorakennus, missä olivat wc:t ja suihkut oli vanha mutta toimiva, joskaan suihkua ei tullut testattua tässä paikassa, olihan vasta iltapäivällä lähdetty kotoa. Myöskään keittiötiloja ei katsastettu, sillä vaunun kaasuliesi riitti tällä kertaa ruuanlaittoon.

Isoimmaksi miinukseksi muodostui koirallisen kannalta huonot lenkkimaastot(!). Vaikka alue sijaitsee käytännöllisesti katsoen keskellä ei mitään, luonnonhelmassa, menee aivan alueen vierestä junarata missä kulki tavarajunia varsin tiuhaan tahtiin. Aluetta rajasi toiselta sivulta isohko autotie, eikä mitään kivoja metsäpolkuja näkynyt ainakaan lähimailla. Leiriytymisalue oli siis kohtuullisen kapea soiro tien ja järven välissä. Hinta oli kuitenkin kohtuullinen 17e/vrk (SFC-hinta) + sähkö 5e/vrk ja Repoveden kansallispuistoon oli vain vartin ajomatka, joten alue täytti tarkoituksensa. Pidempään viipymiseen emme sitä kuitenkaan ajatelleet käyttää.

Aamulla taas pikainen pissatuslenkki koirien kanssa, ruuanlaittoa ym., kunnes hauvat komennettiin auton takaluukkuun ja vaunu pakattiin valmiiksi lähtöä varten. Se jätettiin odottamaan alueelle luvan kanssa patikkareissulta paluuta, ja suuntasimme Volvon kohti Repoveden kansallispuistoa.

MK238939

Karavaanari on kaikkien (paitsi tunkeilevien naapurien) kaveri!

Koiraharrastus on tiettävästi kallista hommaa. Ensin sitä hankkii viattomasti koiralleen vähän treenisälää, kapulaa, patukkaa, takkia, hihnaa. Maksetaan vähän hienoista treeneistä ja leireistä, mitäs nyt muutama kisa- ja koereissu kauemmaksi haittaa… Pian sitä huomaa, että koirat syövät hienompaa ruokaa kuin itse, käyät säännöllisesti fyssarilla ja hierojalla, pukeutuvat treenien jälkeen viimeisimmän asiantuntevan artikkelin mainostamaan lihaksia lämmittävään takkiin ja litkivät kisastartin jälkeen palautusjuomaa. Eikä tässä vielä kaikki. Yhä pidempien ja tiuhempien kisareissujen ajaksi sitä alkaa kaivata jotain muuta kuin leirintäalueen vuokramökkiä tai vaihtuvaa hotellihuonetta…

Viime keväänä aloimme viattomasti selailla nettikaravaani.comia vähän sillä silmällä. ”Kunhan nyt vähän katsellaan”. No, eipä aikaakaan, kun ajeltiin kohti Jyväskylää, ja takaisin tullessa keikkui Volvon perässä koiria varten asuntovaunu. Ollaanko me vähän pölhöjä kenties?! No ei! Vaunu hankittiin siis helpottamaan pidempiä kisareissuja, sillä eipä tämän revohkan kanssa viitsi hotelleissa majoittua, eikä muutenkaan vaatekassien ja pussukoiden, koirien tavaranyssyköiden raahaaminen autosta mökkiin ja takaisin ole mitään juhlaa.

Vaunu on vanhemman puoleinen, varsin vaatimaton varustukseltaan mutta ihan toimiva. Siinä on jääkaappi, kaasulämmitys (ja epäluotettava sähkölämmitys), pöytäryhmistä levitettäviä parisänkyjä kaksi kappalein, yläsänky, wc ja pieni matkakeittiö. Ollaan oltu tyytyväisiä! Vaunua on entrattu omiin tarpeisiin sopivaksi: toisesta parisängystä on tehty koirille oma paikka, wc:stä säilytystilaa (kuitenkin käytetään aina leirintäalueiden suihku-/wc-tiloja), yläsängyllä säilytellään tavaraa. Vaunuun on lisätty sähköpatteri, sillä osa reissuista tehdään hieman viileämmillä keleillä. Tulevana kesänä on vielä tarkoitus tehdä pientä remonttia lisäten säilytys- ja pöytätilaa entisen wc:n tilalle ja rakentamalla koirille kiinteä veräjä nykyisen kompostikehikkoviritelmän tilalle.

IMG_0512

Karavaanarin apu: wat…vahtikoira

Itse olen lapsena reissannut jonkin verran perheen kanssa asuntovaunulla, mutta tästä on aikaa jo hyvinkin lähes kaksikymmentä vuotta. Simo sen sijaan ei ole koskaan ennen kokeillut karavaanarielämää. Hän olikin hieman epäileväinen koko homman suhteen ennen vaunun hankintaa, eikä ehkä vielä kotimatkalla vaunun kanssa ollut aivan vakuuttunut ideasta…

Ensimmäinen reissu vaunun kanssa taidettiin tehdä viime keväänä pääsiäisen tienoilla Turun seudulle kisaamaan. Sen jälkeen reissattiin kesällä varsin aktiivisesti lyhyemmistä yhden yön reissuista pidempiin puolentoista viikon lomamatkoihin asti pitkin Suomea. Yleensä reissuille yhdistetään agikisat tai kahdet, kansallispuistossa tai muussa kivassa kohteessa patikointia sekä uuteen kaupunkiin tutustumista.

Kisapaikoilla etenkin kahden päivän kisoissa sekä kylmällä säällä asuntovaunu on osoittautunut koirien kanssa aivan mahtavaksi epeliksi. Sen saa nopeasti lämpimäksi kaasun avulla heti kun on parkkeerattu hallin lähelle. Hellalla on kerran jos toisenkin keitelty lämpimät mehut starttien välissä ja sängyssä otettu venähtäneenä kisapäivänä päiväunet.

Koirat ovat oppineet karavaanielämään varsin kivuttomasti! Ne tunnistavat komennon ”oma paikka”, joka tarkoittaa ulkoa/auton takakontista/aitauksesta kiiruhtamista suorinta reittiä niiden omaan ”aitaukseen” vaunun sisällä. Niillä on pehmeä makuupaikka vaunussa, ikkuna mistä näkee ulos ja pihalle viritellään aina kompostikehikoista aitaus, jossa ne saavat hengailla. Uuteen paikkaan kun tullaan, ne asettuvat nopeasti taloksi. Selvästi ne jo mieltävät asuntovaunun oman kodin jatkeeksi, minkä avulla pääsee kivoihin paikkoihin.

IMG_0279

Lauma ”omalla paikalla”

Verrattuna vuokramökkeihin on luksusta, että vaunun voi pakata jo kotipihassa valmiiksi, eikä kasseja tarvitse kanniskella edestakaisin. Koirien tekemisistä, kurasta tai karvoista ei myöskään tarvitse juuri stressata.

Alun epäilevän asenteen jälkeen Simokin on taipunut, ollen tätä nykyä innokas karavaanari! Vaunun kanssa ihanaa on se tietty vapaus: reissusuunnitelmia voi muuttaa koska vain ja auton nokan voi kääntää extempore aivan eri suuntaan kuin mitä alunperin oli suunniteltu jos se sillä hetkellä huvittaa. Yleensä reissuihin lähdetään muutamaa kisapäivää lukuunottamatta avoimin mielin, ja lopullinen reitti sekä majoittumispaikat löytyvät sitten matkan taittuessa. Joskus joku ennalta valittu paikka ei miellytäkään, jolloin jatketaan nopeasti matkaa, toisinaan on jääty yllättävän kivaan paikkaan muutamaksi extrapäiväksi nauttimaan elämästä :).

IMG_0511

Mitä otsikkoon tulee, karavaanari on todellakin kaikkien kaveri: koirat ovat oppineet, että leirintäalueilla riittää vieraita ihmisiä ja myös koiria. Omasta aitauksesta muuta elämää katsellaan varsin lunkilla asenteella. Poikkeuksen tekee ikkunan taakse tirkistelemään ilmestyvä naapuri. Tällöin Tempossa herää hurja vahtikoira, ja älämölö on kauhea. Varashälytintä ei sen lisäksi taideta tarvita…