Pk-leirillä 1/2

Perjantai-iltana pakattiin kaivettiin asuntovaunu taas pitkästä aikaa talviteloilta Volvon perään. Pakkaaminen takkusi kyllä, kun ei olla yli puoleen vuoteen karavaanireissulla oltu, mutta saatiinpa lopulta melkein kaikki oikeat tavarat mukaan ja koiratkin muistettiin ottaa kyytiin. Simo oli nimittäin ilmoittanut meidät jo aikapäiviä sitten OKK:n pk-leirille Muhokselle viikonlopuksi. Homma meni siis niin, että Simo varasi ensin itselleen + Watille jälkiporukkaan paikan ja minä tietysti kateellisena halusin myös saada hauskuudesta osani. Koskapa perheessä on vain yksi pk-koira, piti sitten extempore ilmoittaa Viima hakuryhmään kyseiselle leirille. Siinäpä pääsisi tutustumaan entuudestaan uppo-outoon lajiin. Muut koirat lähtivät mukaan ihan vain turisteiksi ja statisteiksi.

Joko mennään?

Joko mennään?

Leirin tukikohtana toimi Muhoksella leirintäalue Montta jossa ei oltukaan aiemmin vierailtu. Mukavan oloinen pikkupaikka, Oulujoen rannalla keskellä metsää. Päälle kymmenen(?) vuokramökkiä plus asuntovaunu- ja -autopaikat, huoltotilat ja kahvio/baari. Ilmeisesti kyseisellä leirintäalueella on tarjolla myös kaikennäköistä aktiviteettia melonnasta kiipeilyyn, mutta meille riitti koirahommat tälle viikonlopulle ohjelmaksi. Kaikki yleiset tilat olivat siistejä ja valoisia, kahviobaarista sai makeannälkään salmiakkia (iso plussa!) ja alue puhdas ja selkeä. Miinusta siitä, että wc-tilat olivat todella kylmät ja lämmintä vettä ei käsienpesuun tullut pitkästä odottelusta huolimatta. Onneksi suihkuista sai lämmintä kärsivällisesti vartoamalla ja yläsauna antoi naistenvuorolla lauantaina todella hyvät ja pehmeät löylyt! Simo kävi saunomassa alasaunalla, jossa kuulemma löylyt olivat vähän vaatimattomammat mutta lämmittivät silti.

Perjantai-iltana saavuttiin paikalle sen verran myöhään, että tottistreenit olivat jo ohitse. Käytimme koirat pikaisesti läheisessä metsässä lenkillä jonka jälkeen paistelimme naapuriasuntoauton grillissä muun porukan mukana makkaraa. Koirat olivat heti jutun juonessa kiinni, muistivat selvästi miten asuntovaunussa ollaan ja eletään! Käskyllä ”oma paikka” kaikki kipittivät varsin vikkelään vaunuun koirien omalle puolelle. Vaunu ollaan jaettu siis niin, että me ihmiset nukumme auton puoleisessa päädyssä omassa sängyssämme ja koirille on varattu perän toinen sänky, joka on peitelty ensin vahakankaalla ja sen jälkeen koirien peitoilla. Bilteman vihreistä kaikkivoipaisista kompostikehikoista saadaan joka kerta kätevä veräjä paikoilleen pitämään koirat omalla alueellaan. Koko kööri on tottunut reissaamaan Viimaa lukuunottamatta ja osaa asettua rauhassa pedillensä torkkumaan kun ollaan sisällä. Viimakin seurasi muiden esimerkkiä ja oppi nopeasti miten reissussa toimitaan. Samaisista vihreistä kehikoista mukana on myös joka reissulla pieni aitaus, joka laitetaan heti vaunun ulkopuolelle, jotta koirat voivat tarkkailla ympäristöä ja nauttia reissusta muutoinkin kuin sisätiloista. Alkuun meillä taisi olla maahan kierrettäviä koukkuja hihnoille, mutta kun olimme muutamaan otteeseen selvitelleet hihnat solmusta totesimme, että on parempi kuskata aitausta suosiolla kyydissä. Onneksi palaset eivät paina paljon ja mahtuvat sopivasti koirien sängyn ja keittiökaapin väliin matkanteon ajaksi.

Bilteman kompostikehikoita ilman ei koiranomistaja pärjää!

Bilteman kompostikehikoita ilman ei koiranomistaja pärjää!

Koirien oma paikka.

Koirien oma paikka.

Lauantaiaamun herätys koitti valitettavan varhain, ja silmät ristissä piti raahautua aamupalalle. Koko leirin ajan sapuskat saimme Montan kahviosta (ravintolasta?). Hyvää, maittavaa kotiruokaa ja aamupalalla puuroineen, kananmunineen, leipineen, leikkeleineen, muroineen jaksoi hyvinkin lounaaseen saakka. Aamupalan jälkeen porukka jakaantui kahtia autoletkojen suunnatessa eri puolille Muhosta jälki- ja hakumaastoihin. Hiukan kadutti ilmottautuminen hakuporukkaan jäljestyksen sijaan, kun Watti ja Simo katosivat pihasta mutkan taakse. Olisihan se ollut hienoa nähdä miten heilläkin hommat onnistuivat. Onneksi Simo laitteli päivän mittaan väliaikatietoa tekstarilla. Kuulemma Watti oli ollut varsin pätevä tyyppi :).

Hakuhommien teoriaosuus kesti sen verran pitkään, että vasta kymmenen jälkeen päästiin metsään. Hakujoukkoon kuului kymmenen koiraa, ja niinpä rata oli nopeasti tallattu. Jokaiselle koiralle kouluttaja suunnitteli erikseen sen tarvitseman treenin ja pääsinkin näkemään monessa eri koulutusvaiheessa olevia koiria ohjaajineen. Varsin kattava poikkileikkaus hakuharrastukseen :). Viiman vuoro koitti lounaan jälkeen, ja pieni bortsu pääsi ihmettelemään isoa sakkia vieraita ihmisiä joilta kaikilta tuntui löytyvän nakkia ja muita herkkuja rapsutusten lisäksi. Koska Viima ei ollut koskaan ennen ollut hakumetsässä, otettiin sille ”karkuun juoksevia” haamuja, valitettavasti oikea hakutermi jäi muistista… Ensin siis vilautettiin mitä namia olisi rasiassa tiedossa ja sen jälkeen ukko juoksi karkuun ja lopulta kyykistyi puun taakse. Viiman kiinnostuessa ja halutessa aktiivisesti itse perään päästin sen vapaaksi ja tottakai seurasin perässä ukolle, jossa sitten leikittiin vielä ukolta ”löytyneellä” lelulla runsaiden kehujen kera. Huomasi kyllä erittäin selvästi, että Viiman kanssa on tokoteltu ja aksattu pienestä pitäen. Pikku-bortsun oli kovin vaikeaa ymmärtää, että oma-aloitteisesti olisi pitänyt lähteä karkuun juoksevan henkilön perään vaikka ihanat nakit ja lelut menivät siellä mukana. Kovasti kysyi aina neuvoa ja lupaa ennenkuin tohti lähteä perään, vaikkei olekaan pidättyväinen koira. Vauhtiin ja ukolle päästyään oli kyllä tohinalla pussaamassa ihmisiä ja tunkemassa syliin. Vikaa oli myös emännässä, joka kuulemma liian aktiivisesti halusi ohjata koiraansa, olisi pitänyt antaa enemmän koiralle päätösvaltaa ja vapautta, vaan mihinkäs sitä raidoistaan pääsee kun on kymmenen vuotta ja ylikin tahkonnut lajeja joissa tehdään koiran kanssa tiivistä yhteistyötä.

Valitettavasti lauantaina ei sää suosinut treeniporukkaa yhtään, ja heti Viiman vuoron jälkeen alkoivat tuulet yltyä. Siihen saakka olikin jo koko aamupäivän satanut enemmän tai vähemmän. Kovin pitkään ei oltu seuraavana vuorossa olevaa koiraa ehditty treenata, kun kaatui ensimmäinen mänty aika lähelle yhtä maalimiestä ja muutama muu vähän etäämmälle. Kyllä vähän hurjalta tuntui olla metsässä, jossa isot männyt kallistuivat monta kymmentä astetta tuulen piestessä niitä. Vihoviimeinen niitti oli aivan treeniporukan vieressä yhden puun kaatuminen ja toisen uhkaava kallistelu juurakon noustessa maasta. Vetäydyttiin siis nopeasti parkkipaikalle ja metsätreenit jäivät sikseen siltä päivältä. Loppuporukan treenit tehtiin sitten sora-aukealla, lähinnä ilmaisuja ja hallintaharjoituksia jne. Itseltäni menivät loppupäivän treenit valitettavasti vähän ohi, kun alkoi aivan armottomasti viluttaa ja tärisyttää sateessa ja tuulessa seisoessa. Flunssaa oli pukannut päälle jo monta päivää ja se oli viimeinen niitti, pakko oli vetäytyä hytisemään sateesta autoon ja lopulta vähän etuajassa leirintäalueelle kuivaa päälle vaihtamaan. Tulipahan todettua, että tämä aksaharrastaja ei osannut aivan riittävän hyvin varautua koko päivän kestäviin metsätreeneihin, olisi pitänyt olla kunnollinen sadepuku ja viitat, kumisaappaat jne. kuten osalla porukasta. Vaikka lämmintä olinkin osannut pukea päälle paksusti niin sateenkestävyys oli huono. Enkä kyllä taida omistaakaan kunnon sadekamppeita kun en niitä ole aiemmin tarvinnut.

Kanakeittopäivällinen onneksi lämmitti kylmettynyttä ruumista sisältä ja ihana sauna ulkoa. Ruokailun jälkeen oli sopivasti naisten yleinen saunavuoro menossa ja kipaisi sinne oikopäätä, en kertakaikkiaan jaksanut odottaa kylmissäni illan leirisaunaa vaikka porukalle olikin ilmeisesti varattuna saunatilat erikseen alueelta. Harmi, flunssa osasi iskeä kyllä huonoon aikaan vaan olihan se arvattavissa, yleensä saan heti flunssan kun koulustressi hellittää ja loma alkaa. Uni maittoi kyllä harvinaisen hyvin saunan jälkeen ja taisin nukkua melkein 12 tuntia putkeen ennen sunnuntain treenejä.