Joulukuusi x3

Vanhan talon joulussa oli jotain todella tunnelmallista ja hienoa.

Olen jouluihminen enkä pääse karvoistani mihinkään. Kaivan joka vuosi joulukuusen esiin jo joulukuun alussa ja viimeistään itsenäisyyspäivänä se täytyy olla olohuoneen nurkassa, eihän sitä muuten ehtisi ihastella riittävästi! Näin tapahtui siis tänäkin vuonna. Koiratalous kun olemme, tyydymme tekokuuseen joka ei ota itseensä eikä aiheuta vesivahinkoa vaikka joku huligaaneista sen kaataisikin. Sama tekokuusi on palvellut meitä ansiokkaasti jo viitisen vuotta edellisessä kodissa ja muutti tietysti pahvilaatikossa muutokuorman mukana Kurun Koulun vintille odottamaan työtehtäväänsä.

Entinen koti oli 2000-luvulla rakennettu tavallinen omakotitalo tavallisine huonekorkeuksineen. 180-senttinen joulukuusi sopi sinne oikein hienosti olohuoneeseen, tähden kanssa korkeutta oli varmaan se pari metriä. Huonekorkeus oli sen normaalin noin 240 cm joten aivan passeli. No emmepä huomanneet ajatella, että uudessa vanhassa koulussamme huonekorkeus yltää yli neljään metriin. Joulukuusemme näytti aika säälittävältä kääpiöltä olohuoneen nurkassa kököttäessään. Pikkukuusi muutti siis eteiseen sulostuttamaan sisääntuloa eikä siinä hommassa ollutkaan yhtään huono.

Eipä hätiä mitiä. Olisihan siinä oikeassakin kuusessa tunnelmaa ja ehkä neulaset jaksaisi imuroida. Ehkä koirat eivät tuhoaisi sitä. Koska omaa markkia löytyy hehtaarin verran talon ympäriltä ja osan siitä käsittää kuusikko otettiin saha ja taskulamppu seuraavana päivänä kauniiseen kouraan ja lähdettiin hakemaan kuusta omasta metsästä. Ja olihan siellä lumisessa talven ihmemaassa tähtien tuikkeessa hienoa etsiä sitä kuusta! Lumen peittämät kuuset pihan ympärillä ja hanki narskui jalkojen alla… Lopulta sopiva kuusi valikoitui: korkeutta kutakuinkin kolmisen metriä ja näytti juuri hyvän leveyseltäkin. Sahalla runko poikki ja kuusi pesuhuoneeseen sulamaan. Yhtä asiaa emme vain ottaneet huomioon. Metsässä lumen peittämänä tuuhea muhkea kuusi ei enää lumen sulettua sisällä ollutkaan kovin muhkea ja tuuhea.

Kolmas kerta toden sanoo ja päätin hankkia sen lopullisen ja täydellisen joulukuusen Etolasta. Tässä vaiheessa parisuhdetta ja avioliittoa rakas puolisoni on jo onneksi todennut, että ideoilleni on turha sanoa vastaan ja helpommalla pääsee kun myöntyy kaikkeen. Hyvä näin. Kuusella oli nimittäin hintaa. Sain perusteltua hinnakkaan hankinnan onneksi KTM:n jakeluun menevillä seikoilla: a) laadukas kuusi kestäisi aikaa ja näin ollen iso hinta jakautuisi ainakin kymmenen tulevan vuoden ajalle jolloin kertainvestointi olisi sijoitus tulevaisuuteen ja b) muutoin mököttäisin koko joulun. Kuusi siis hankittiin, molemmat osapuolet tyytyväisiä ja koristelemaankin päästiin. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun tarvitsin tikapuita joulukuusta koristellessa, latvatähti keikkui jossain 330 sentin korkeudessa!

Ja olihan se joulu omassa vanhassa koulussa sitten tunnelmallinen! Kyntteliköt ikkunalaudoilla, seppeleet ovissa, jouluvalot kuistilla ja tähdet ikkunoissa. Joulukuusen valot tuvan hämyssä ja vanhasta putkiradiosta joululaulut. Glögiä ja joulutorttuja sohvalla nautiskellen. Koirat vieressä torkkumassa maha pullollaan jouluherkkuja. Seuraavaa odotellessa on mukava fiilistellä vielä nyt tammikuussakin ensimmäistä jouluamme Kurun Koulussa. 

Uusi koti kullan kallis

Muistatte varmaan pääsiäisreissun Muonioon? Kaiken tunturissa hiihtelyn ja trivialpursuitista riitelyn lomassa ehdin myös esitellä Simolle aivan ihanan talon jonka löysin Oikotiestä. Talo oli juuri sellainen josta olen aina haaveillut; iso piha vanhoine puineen ja marjapensaineen, narisevat lautalattiat, korkeat ja tilavat huoneet. Äiti ja sukulaiset olivat heti myös fiiliksissä, tuossapa vasta TALO!

Harmi vain, että Simo ei ollut ihan yhtä vakuuttunut. Uuden kodin pitäisi kuulemma olla uusiuusi ja järkevä (tylsä?). Ihana talo siis hylättiin mutta ei yksimielisesti.

Loppukevät selattiin edelleen maanisesti Etuovea ja Oikotietä. Vaatimukset talolle olivat:

  1. Vieressä hyvät ulkoilumaastot (no, ihan yhtä hyviä ei voine saada kuin nämä nykyiset mäntykankaat hiekkateineen mutta ainakin edes sinne päin).
  2. Tontille pitää mahtua aksakenttä.
  3. Ainakin kolme makuuhuonetta. Tämä siksi, koska Simon työhuone on aina kaaoksessa. Olisi kiva vain laittaa ovi kiinni ja PIM sekasorto on hävinnyt. Lisäksi olisi kiva omistaa vierashuone.
  4. Simon vaatimuksesta alle 10 vuotta vanha.
  5. Sopiva etäisyys molempien työpaikoille – Simolla Helsinki-Vantaalle ja minulla Lahteen.
  6. Sopiva budjetti.
  7. Piha omassa rauhassa.
  8. Mieluummin syrjemmässä kuin keskellä lähiötä.
  9. Hyvä fiilis tultava talosta.

Ei ollut ihan helppoa löytää kriteereihin täsmääviä. Toukokuun alussa tilanne oli sellainen, että muutama potentiaalinen oli havaittu. Siispä budjetoitiin kalentereihin viikon Etelä-Suomen reissu. Kuusi päivää aikaa löytää tuleva koti. Miinus yksi päivä joka meni välissä ihanan kummitytön ristiäisissä. Ellei taloa tällä reissulla löydy niin seuraava tilaisuus tulee heinäkuussa. Ei mitään paineita…

Kotona oltiin (Simo oli) superjärjestelmällinen ja kirjattiin lista kohteista jotka sopi budjettiin ja vaatimuksiin. Yksi talo Nastolassa. Yksi Hollolassa. Yksi Orimattilassa. Yksi Lahdessa. Yksi Mäntsälässä. Puhelin käteen ja soitot välittäjille ja pian oli sovittuna näyttö jokaiselle illalle.

Ensimmäiseen näyttöön mentiin toiveet korkealla. Esittelykuvissa talo oli kieltämättä potentiaalinen, jopa aika hieno. ”Kyllä me siellä voitaisiin asua!”. Asvalttitieltä käännyttiin soratielle: ”Ei se mitään, onhan meillä nytkin puoli kilometriä soratietä kotiin!”. Soratie jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kahdeksan kilometriä. Perillä oli hieno talo. Pajupuskan ja läpitunkemattoman heinäkosteikon keskellä. Tonttia olisi kyllä ollut puoli hehtaaria. Näin silmissäni ne punkit ja etupihan kalliorinteen käärmeet. Välittäjän mukaan soratien varressa pystyisi hyvin kuitenkin lenkkeilyttämään koiria, mitä nyt autoja pitäisi väistellä. Ajomatka takaisin oli aika hiljainen.

No okei, kyseinen talo oli ollut ykkösvaihtoehto ja toiveet oli laskettu sen varaan mutta hei, meressä riittää kaloja, uutta matoa koukkuun! Seuraava talo oli superahdas ja paneloitu lattiasta kattoon keltaisella mäntylaudalla. Aksakenttä olisi kyllä mahtunut takapihalle mutta en päässyt yli mökkifiiliksestä. Sinapinkeltaiset ja vaaleansiniset kaakelitkaan eivät vakuuttaneet. Kolmannessa talossa oli matalat, pimeät huoneet eikä kunnon lenkkimaastoja lainkaan ympärillä, pihaa kyllä hehtaari ja valmis kenttäkin. Ei vain napannut ja peruttiin näyttökin. Neljäs talo oli aika kiva! Pihalla paljua ja saunaa, istutuksia, luonnonrauhaa, laavu metsän laidassa, iso terassi, autotalli. Ulkoilumaastojen puute ei harmittanut niin kovin kun piha oli aivan mahtava. Talossakaan ei sen kummemmin vikaa. Olohuone auki ylös saakka, moderni keittiö joka aivan uusi, parvella työtilaa, kaksi makuuhuonetta. Siinä talossa oli potentiaalia mutta jokin vain ei napannut, makuuhuoneet todella pieniä ja yläkerta ikkunaton.

Tuskaisena otimme talonmyyntisivustot vielä kertaalleen tehoselailuun epätoivon vimmalla. Mikään ei vastannut toiveita. Ei edes lähelle. Ja sitten, epätoivon alimmalla hetkellä päivien huvetessa Simon suusta kuului epäröivä lause: ”ehkä se vanha talo ei olisi aivan poissuljettua”.

Ja se pääsiäisenä ihailtu talo oli edelleen myynnissä! Näyttökin järjestyi seuraavalle päivälle.

Ajomatkalla nähtiin mäntyisiä hiekkaharjuja ja mustikkametsiä. Ja lopulta talo oli silmien edessä: yli satavuotias hirsinen kansakoulu korkealla rossipohjalla, lähes nelimetrisellä huonekorkeudella, mäntyjen, omenapuiden ja vaahteroiden ympäröimänä hehtaarin tontilla, vieressä hienot ulkoilureitit. Alkuperäiset lautalattiat narisivat kävellessä sympaattisesti ja hirsiseinissä oli ajan patinaa. Se oli siinä. Meidän uusi vanha kotimme.

Miten meillä nukutaan

Olen todennut, että koirissamme on pakko olla pientä hienohelman vikaa joka ikisessä. Sitä voisi kuvitella, että vilkkaat, rohkeat ja raisut paimenkoirat nukkuisivat missä tahansa. Etenkin kun kaikki energia on päivällä kulutettu kiitämällä metsissä, treenikentillä ja hiekkateillä. Vaan asia ei suinkaan ole näin – nämä ovat kyllä prinsessoja pahimmasta päästä! Herkkä hipiänsä kyllä huomaisi sen pienen herneen tusinankin patjan alta. Ei puhettakaan, että paljaalla lattialla voisi ottaa yöunet. Joskus, siis joskus, epähuomiossa voi hetkeksi lattialle torkahtaa mutta kyllä yöksi pitää olla se pehmoinen peti.

Kaikkein mieluiten se olisi tietysti paksu joustinpatjaparisänky untuvatäkillä varustettuna. Harmi vain, että myös minun ja Simon pitäisi mahtua jossain nukkumaan. Koirilla on siksi petejä ympäri taloa – tosin poikkeuksena pieni pölpie Tempo jolla on erityislupa jalkopääpaikkaan Simon hellämielisyyden johdosta. Tasapuolisuuden nimissä sitten myös Lilli kömpii kainalooni ja laittaa päänsä viereen tyynylle. Tästä Simo kyllä vähän nuriseekin, kuulemma tyynyliinat ovat täynnä valkoista karvaa mutta väitän, että kelpie karvaa lakanoita huomattavasti enemmän kuin pieni sheltti.

IMG_2724

Sekä makuuhuoneen että olohuoneen nurkassa on sukulaisilta ylimääräisinä saadut petauspatjat kaksinkerroin käännettyinä. Ne ovat kelvanneet näille hienostelijoillekin yllättävän hyvin, vaikka ilmeisesti pitäisi päästä vähän korkeammalle lattianrajasta nukkumaan. Pehmeitä ovat onneksi, joten menköön, koirat tuntuvat ajattelevan. Kaikennäköisiä päällisiä noihin on yritetty, parhaat tähän mennessä Jyskistä haetut halvat kuminauhareunaiset lakanat. Kaikki päälliset tosin tuppaavat menemään rikki ennemmin tai myöhemmin, koirien pedatessa petiään. Rumiakin ovat, joten ehkäpä pitää aktivoitua kesällä ja ommella jotain kivemmin sisustukseen sopivaa kangasta patjoihin. Petauspatjojen lisäksi löytyy muutama kappale Biltemasta ostettuja mustia, tassukuviollisia makuualustoja. Nämä ovat olleet varsin tykättyjä, joskin eräs nimeltämainitsematon bordercollie tahtoo ne pilkkoa pieniksi palasiksi yön pimeinä tunteina. Onneksi hinta ei niissäkään päätä huimaa.

MK251468

Isolle sohvalle mahtuu koko kööri päivätorkuille. Taloudessamme tosiaan OLI sääntö ”ei koiria sohvalle”. Siitä vain jotenkin kummasti lipsuttiin pikkuhiljaa (”tämän yhden kerran vain…”) ja homma on nykyään jo menetetty. Koirien mielestä sohva on myös heidän reviiriään joten niin olkoon. Imuroidaan sitten vähän useammin koko rotisko. Onneksi ymmärrettiin aikoinaan ostaa sohva, jonka kangas on kohtuu kestävää.

MK251457

MK251489

Sylissä on myös hyvä torkkua. Sheltti on vielä vaivaton sylintäytteenä, mutta bortsut haluaisivat aina tunkea kainaloon yhtäaikaa. Saksanpaimenkoirakaan ei ihan sylikokoinen ole…

MK251514

Eteisessä on ”kura-aitaus” eli pentuaitaus jossa pyyhkeitä ja vilttejä lattialla. Yleensä se toimii koirien kuivattelupaikkana rapaisten lenkkien jälkeen, mutta erityisesti Tempo tykkää vetäytyä välillä omaan rauhaansa aitaukseen torkkumaan. Samaa virkaa toimittaa myös eteisen iso näyttelyhäkki, joka myös on tykätty päiväunipesä. Onhan sen pohjalla pehmeä vanha lastensängyn patja, joten kelpaa näille nirsoille koirille!

Yksi paikka on kuitenkin koirien mielestä aivan ylitse muiden – Savu nukkuu yöunensa siinä kaikkein mieluiten ja kelpaa se muillekin – nimittäin pyykkikori! Olin kerran unohtanut pariksi päiväksi pyykkikorin puhtaine pyykkeineen makuuhuoneen nurkkaan ja senhän olivat koirat heti omineet pesäkseen. Kori on vuorotellen käytössä jokaisella kuonolla. Jopa 30 kg saksanpaimenkoiraa mahtuu hyvin nukkumaan kun vähän ahtautuu, on muuten huvittava näky! Eihän sitä raaskinut enää poiskaan ottaa (pyykit kyllä vaihdoin fleeceviltteihin), joten kori sai jäädä petipaikaksi. Ostin sitten Biltemasta uuden ihmisten käyttöön. Pitänee ostaa vielä pari, neljä koria lisää tuohon riviin että kaikilla on omansa. Välillä kyllä tuntuu, että tämä talo on täynnä pelkästään koirien nukkumapaikkoja. Ai mitenkä niin koirat ovat kietoneet meidän pikkuvarpaidensa ympärille?

IMG_2884

lilli