Ratkaisu jälkipulmaan

Kuten jo joskus aiemmin olen maininnut, olemme Simon kanssa ummikkoja pk-lajien suhteen. Oma osaamiseni painottuu aksaan ja tokoon enkä ole ennen Wattia harrastanut muita lajeja lukuunottamatta satunnaisia verijälkiä huvin vuoksi. Watin kanssa ollaankin sitten opeteltu yhdessä sekä jäljen että vesipelastuksen saloja. Emme Simon kanssa ole kumpikaan kovin innostuneita ilmoittautumaan mihinkään säännöllisesti kokoontuvaan treeniryhmään syystä että työaikataulumme ovat kovin vaihtelevat. Onneksi näissä kahdessa lajissa pääsee hyvin näköjään alkuun ilmankin kun on jo taustalla kokemusta koiran kouluttamisesta muutoin.

Vepe on kuin tokoa mutta kentän sijaan liikkeet tehdään vedessä, ei ongelmaa. Jäljestyksen suhteen on saanut vaivata aivosoluja vähän enemmän ettei mentäisi pilaamaan hyvää koiraa. Watti on luonnostaan todella taitava jäljellä – maavainuinen, keskittyy sataprosenttisesti, pyrkii innokkaasti jäljelle ja nauttii hommasta. Alkeisopetus oli siis iisiä. Kun tuli ajankohtaiseksi esineiden ottaminen mukaan, emme oikein tienneet miten ne olisi paras opettaa. Taas kerran netistä löytyi neuvoja joka lähtöön ja jokainen ohje varmaan sopii jollekin koiralle. Pulmana olikin tietää kokemattomana mikä juuri Watille pitäisi valita. Viime syksyn jälkileirillä saatiin hyviä neuvoja (mm. hajustetun kepin vaihto nameihin) joilla päästiin vähän eteenpäin, mutta aivan täysin ei juuri se tapa tuntunut Watille sopivan. Ongelma on nimittäin se, että Watin imu ja into itse jälkeen on todella suurta jolloin namit&kepit ynnä muut ovat aivan sivuseikka; jäljen ajaminen palkitsee paljon enemmän ja Watti tuntui lähinnä hämääntyvän ”turhista” keskeytyksistä. Talvi kuitenkin saapui ja annettiin jäljen jäädä hautumaan pääkoppaan.

Viime aikoina sää on ollut kamala. Edellisten vuosien hangista on saanut vain haaveilla. Metsässä ei ole lunta nimeksikään ja hiekkakuoppa on yhtä luistinrataa. Jotain positiivista tässä kuitenkin – tänään päätettiin ekstempore ottaa lyhyet esineharjoitukset Watille kun kerran metsä on sula. Aamulla tuumimme nimittäin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että parhaiten mahtaa toimia Watin lempilelu. Metsään siis lyhyt, vain 10-30m pitkä suora ja helppo jälki, jonka loppupäässä Watin rakas vihreä narupallo piilotettuna mättään alle niin, ettei sitä näe mutta haistaa. Ajatus oli, että tuo kyseinen lelu on niin iso palkka Watille, että ei varmasti sitä jätä matkan varrelle vaikka jälki imisikin mukaansa, vähintään poimii sen suuhunsa ja jatkaa jäljestämistä.

Niinpä tuumasta toimeen ja minä tallaamaan lyhyitä jälkiä, Watille valjaat päälle ja Simo narun perään. Narupallo piiloon ja Watti janalle. Miltei puolen vuoden tauko hämäsi koiraa, eikä heti nostanut kunnolla jälkeä, mutta muutaman janan ohituksen jälkeen syttyi lamppu pään päälle ja Watti lähti tuttuun tapaan kuin juna raiteilla. Piilomätäs lähestyi ja jännitys tiivistyi narun päässä… Vaan sieltähän se pallo nousi juuri niin kuin oli suunniteltu! Heti kun poimi pallon suuhunsa Simolta jättikehut ja leikkiä pallon kanssa. Uusi samanlainen jälki vähän matkan päässä heti perään ja homma onnistui yhtä hyvin. Lopetettiin siihen jonko jälkeen Watti sai ylpeänä kantaa rakkaan pallonsa kotipihaan saakka. Tähän nyt sitten jatkossa toistoja. Kun ymmärtää, että pallo on jäljellä vaihdetaan sen tilalle muita omia esineitämme, esim. hanska jonka nosto sitten sitten palkataan tuolla kyseisellä narupallolla. Kun tämä onnistuu hyvin, laitetaan kaksi esinettä tiheään jäljelle, joista ensimmäisestä isot kehut muttei palloa. Sen jälkeen usutus takaisin jäljelle josta lyhyen matkan päässä toinen esine mistä narupallo palkaksi. Uskon, että toimii Watilla, katsotaan miten käy :).

Jälkihommien lisäksi käytiin tänään porukalla hihnalenkillä Ainolanpuiston ympäristössä samalla kun hoidimme muita asioita kaupungissa. Kirpeässä pakkassäässä oli kiva tallustella ja koirien nokat kävivät ahkerana läpi tienvarsia. Kotiintullessa porukka oli väsyneempi kuin normaalin hiekkakuopparevittelyn jälkeen. Sen verran harvinaista herkkua nämä hihnalenkkeilyt kaupungissa, että suuri määrä vieraita hajuja imee mehut tehokkaasti. Hyvä päivä!

wp-1451741851115.jpeg

Metsäjälkeä – helmikuussa!

Watti onkin ollut tassuvamman takia viikon päivät melko lailla levossa. Nyt kun vesisateet veivät lumet meiltäkin, en enää malttanut pitää Wattia sisälevossa. Haava onkin onneksi parantunut jo sen verran hyvin, että uskalsin lähteä ulos – ensin kuitenkin haavan päälle paksusti sidetarviketta, niiden päälle muovipussi suojaamaan kosteudelta sekä lopuksi vielä neopreenista tehty tossu suojaamaan muovipussia repeämiseltä. Melkoinen paketti siis!

Metsäjälkeä ei ollakaan tehty joulukuun lopun jälkeen, joten kovin vaikeaa jälkeä en uskaltanut tehdä pitkän tauon jälkeen. Jälkeä tein siis pari-kolme sataa metriä metsään normaalisti kävellen ja muutamia loivia mutkia sinne tänne sekä yksi 90 asteen mutka. Nakkeja laitoin ehkä muutaman kymmenen metrin välein ja loppuun sitten kunnon riistapatépalkka.

Wattia ei tietenkään tarvinnut töihin houkutella! Jäljen veti hyvin ja innolla. Kuononsa Watti piti maassa käytännössä koko sen kuusi-seitsemän minuuttia mitä jälkeen kulutti aikaa. Kaikki nakinpuolikkaat löytyi parempiin suihin ja jäljellä pysyttin muutamaa aiheetonta polulta harhautumista lukuunottamatta. Niistäkin Watti kyllä heti osasi itse takaisin jäljelle. Vauhtia Watilla oli sen verran että neopreenitossu jäi jonnekin jäljen varrelle ja kotimatkalla irtosi loputkin haavaa suojanneet tarpeet. Onneksi sentään se haava pysyi ummessa!

Itselleni suurin yllätys oli se, että yli viikon lenkkitauon jälkeen Watti jaksoi keskittyä työntekoon ihan täysillä, eikä lainkaan alkanut riehumaan. Fiksu koira tuo isin tyttö!

Loppuun vielä kuva Savun mahasta 55 vrk kohdalla. Eihän tuollaisen kanssa pysty enää muuten nukkumaan kuin selällään!

Savu isomaha