Papun pentutreenipäiväkirja

Koska uusi pentu on aina menetetty tapaus lupaava mahdollisuus korjata aiemmat tekemänsä koulutukselliset virheet (”seuraavan koiran kanssa treenaan kyllä kontaktit kunnolla…” jne., kuka tunnustaa?!) olen vakaasti päättänyt, että Papun kanssa me

  1. …opetellaan kontaktit superhyvin niin, että niitä ei tarvitse sitten myöhemmin alkaa korjailemaan
  2. …opetellaan kepit superhyvin niin, että niiden aloitusta ei tarvitse sitten myöhemmin alkaa korjailemaan
  3. …satsataan erityisen paljon esteiden itsenäiseen suorittamiseen ja
  4. …opetellaan alusta saakka istuminen, maahanmeno ja seisomaannousu hissinä ilman valumista.

Jokainen koira on opettanut minulle jotain. Maailman paras saksanpaimennin Tara sai ensimmäisenä koirana kestää omistajan koulutukselliset puutteet ja paikkaili parhaansa mukaan epäjohdonmukaisuuttani niin aksaradalla kuin tokossakin. Onneksi sattui olemaan täysipäinen ja hermorakenteeltaan vakaa tapaus! Pepin kanssa opin, että minikoirakin voi tehdä kontaktivirheet alastulossa ja 2on2offin opettamiseen kannattaa panostaa HETI eikä kohta. Hups. Seuraavien koirieni kanssa onneksi on alkanut jo järkeä olla omistajan pääkopassa sen verran, että alusta saakka on osattu tehdä edes jotain oikeita asioita. Mahdollisesti olen siis kehityskykyinen yksilö.

Summa summarum, Papun kanssa on tarkoitus heti alusta saakka tehdä leikin varjolla pohjatyötä suunnitelmallisesti tähdäten kohti tulevia agilityhommia. Pienenkin pennun kanssa pystyy jo tekemään yllättävän paljon, kun pitää järjen päässä ja ”treenaa” minuutin silloin, toisen tällöin. Varsinainen lajiharjoittelu aloitetaan vasta kun kroppa on kehittynyt riittävästi. Siihen saakka pohjustetaan yhteistyötä ja itsenäistä ongelmanratkaisukykyä, harjoitellaan kropan hallintaa ja tehdään aksaan valmistavia juttuja.  Viiman kohdalla harmitti, ettei tullut pidettyä minkäänlaista kirjaa pentutreeneistä. Toimikoon tämä postaus siis ikäänkuin treenipäiväkirjana pentuajan, jota täydennän sitä mukaa kun Papu kasvaa. Jos muistan. Yritän.

Papun pentutreenit

  • Ensimmäisellä viikolla kotiutumisen jälkeen, siis 12 viikon iässä: luoksetulon vahvistamista namipalkoilla paljon, imuuttamista ruualla jatkon seuraamisharjoittelua ajatellen. Istuminen ja maahanmeno, molemmat taaksepäin ja maahanmeno hissinä heti alusta jotta jää lihasmuistiin. Leikkiminen lelulla, Papu saa voittaa taistelun joka kerta. Sylissä rauhassa selällään oleilua ja tassujen käsittelyä ajatellen tulevia kynsien leikkuita. Hampaiden katsomista ohimennen.
  • 13 viikkoa: jatkettu imuuttaen alkeisseuraamistreeniä, tavoitteena se, että tavoittelee namia aktiivisesti kädestä myös kävellessä, alkuun meinasi nimittäin jäädä paikoilleen tököttämään kun nami lähti liikkeelle. Edelleen maahanmeno ja istuminen, käsiavuilla. Pääasia, että molempiin menee hissinä taaksepäin eikä valu eteen. Luoksetulo alkaa vahvistua, tulee luo kauhealla vauhdilla pihan toiseltakin puolelta kutsusta :). Luoksetuloa myös juostessani karkuun/poispäin. Namipalkalla tietysti.
  • 14 viikkoa: Oltiin reissussa ja Papu hoidossa, ei kummempia treenejä. Paljon sosiaalistumista hoitopaikassa :).
  • 15 viikkoa: ”Odota” -käskyn alkeisharjoittelua – istumaan meno onnistuu jo käskystä jonka jälkeen ODOTA+käsimerkki, muutama sekunti ja nami palkaksi. Hienosti malttaa jo odottaa istuen, pomppiminen jäänyt pois harjoittelun myötä! Lisäksi ”opetellaan oppimista”, eli treenataan Papulle ajatusta päähän siitä, että itse voi tienata palkkaa tarjoamalla erilaisia käytöksiä. Sheippauksen alkeita siis, aloitettiin kuonokosketuksella. Laittelen tästä lähiaikoina videota.

Kyran esimerkkiä seuraten…

Satuinpa lueskelemaan tänään taas kerran hevostalli.nettiä aikani kuluksi. Törmäsin ihan mielenkiintoiseen keskustelunavaukseen koskien ratsaille nousua. Kirjoittajalla oli hevonen, joka selkäännousussa pyöri levottomana ympäri eikä rauhoittunut ja kirjoittajaa oli neuvottu ratkaisemaan tilanne rankaisemalla hevosta raipalla.

Jos yksi asia minua häiritsee hevosharrastuksessa, niin se on tuo vuosisatoja (tuhansia?) vanha tapa kouluttaa hevosta pelkästään rankaisemalla ja pakottamalla. Ei, en väitä etteikö hevosta tarvitse joskus rangaista huonosta käytöksestä – onhan kyseessä satojen kilojen painoinen pakoeläin ja turvallisuus on otettava huomioon – mutta mielestäni koulutuksen tulee perustua siihen että molemmilla on kivaa, niin ihmisellä kun hevosellakin.

Blogiin_kentällä10

Perinteinen tapa kouluttaa hevosta ratsuksi tai muihin hommiin on pakotteen kohdistaminen siihen ja halutun käytöksen ilmaantuessa pakotteen poistaminen eli negatiivinen palkkio tai vahvistaminen (kuten vaikka pohkeen aiheuttamaan paineen loppuminen). Lisäksi käytetään myös positiivista rankaisua eli hevoseen kohdistetaan rangaistus (esimerkiksi raipanisku) sen toimiessa väärin. Valitettavan harvoin käytetään positiivista vahvistusta/palkkiota, esimerkiksi namipalalla palkitsemista kouluttamisessa apuna. Muistanpa esimerkiksi erään hevosihmisen, jonka neuvon mukaan hevosta ei saa koskaan palkita makupalalla koulutuksessa, sillä sen seurauksena hevonen muuttuu uppiniskaiseksi… Tuntuu, että namit ovat käytössä vain hevosen hellimiseen tai korkeintaan aitauksesta kiinni saamiseen vaikka niitä vosi käyttää monessa muussakin tilanteessa!

Ehkä näkökulmani on seurausta pitkästä koiraharrastustaustastani – koiraurheilun puolella positiivista vahvistamista on käytetty jo kohtuullisen pitkään (jopa pk- ja virkakoirapuolella!) pääasiallisena koulutusmenetelmänä. Toki koirienkin kohdalla pakotteet, esimerkiksi hihna, ovat käytössä mutta eivät missään nimessä pääasiallinen koulutuskeino ainakaan valtaosalla harrastajista. Ja hyvä näin.

Fasu oli minulle tullessaan varsin kiireinen tai jopa hieman levoton selkäännousussa. Se ei malttanut millään seistä paikoillaan odottamassa ratsastajan kyytiin pääsyä. Lisäksi se mälväsi kuolainta levottomasti jo jalustimia säätäessä. Usein se lähti heti kävelemään kun olin ponnistanut maasta jalustimen varaan ja siinäpä sitten roikuin kyljessä ja yritin kiivetä kyytiin parhaani mukaan. Aloin varsin pian kuitenkin systemaattisesti palkata Fasua porkkananpalalla tai sokerilla heti sen jälkeen kun olin päässyt istumaan satulaan. Eipä mennyt kuin muutama hassu kerta niin se huomasi, että hommassa on jokin kaava ja palkkaa on tulossa. Nykyään Fasu seisoo kuin tatti jakkaran vieressä odottamassa minua kyytiin ja heti kun olen istunut alas se kääntää jo kaulaansa katsoen minua innoissaan. Fasusta huomaa, että ratsastajan nousu sen selkään on mieluinen ja odottamisen arvoinen asia. Siis näinkin pienellä vaivalla olen saanut muutettua en pelkästään hevosen käytöstä vaan sen mielentilan koskien kyseistä asiaa.

Olen tuuminut, että kerran Kyrakin käyttää tätä taktiikkaa selkään nousussa niin miksen minäkin ;) – selvennöksenä siis, että Kyra on useammassa haastattelussaan kertonut palkitsevansa säännönmukaisesti hevosensa ratsautumisen jälkeen sokerilla nimenomaan jotta niistä on mukava asia ottaa ihminen kyytiin. Toisekseen on kiva, että kun hevoselle selkäännoususta assosioituu mieluinen ja innolla odotettava asia lisää se myös turvallisuutta. Esimerkiksi mikäli maastossa pitää jalkautua ja sen jälkeen nousta selkään vaikka auton ohituksen jälkeen, on mukavaa, että hevonen ei hermoile auton lisäksi vielä kyytiin kiipeävää ratsastajaakin. Ylimääräisenä bonuksena saan hevosen mutustelemaan kuolainta jo ennen ratsastusta ja samalla sen syljen eritys lisääntyy – vähemmän mikrohaavoja suun limakalvoille.

Summa summarum: vaikka hevosten koulutuksessa käytetään vielä nykyäänkin miltei kokonaan paineen/pakotteen poistoa palkkiona ja fyysistä rangaistusta, toivoisin, että asiat tulevat muuttumaan jatkossa ihmisten uskaltaessa kyseenalaistaa vanhoja totuttuja keinoja. Positiivisella koulutuksella on monesti mahdollista päästä paljon nopeammin ja parempiin tuloksiin kuin rankaisemalla. Lisäksi tällöin hevonen työskentelee tiiminä ja haluaa itsekin aktiivisesti toteuttaa siltä toivottuja asioita sen sijaan, että tekisi niitä vain pakon edessä välttääkseen rangaistuksen. Itse ainakin haluan olla hevoseni kanssa rintaman samalla puolen.

Blogiin_kentällä9