Leivonmäen kansallispuisto

Olen yrittänyt muistaa kirjoitella hyväksi havaituista ulkoilu- ja leiriytymispaikoista tänne blogiin, ne kun näyttävät olevan varsin luettuja tekstejä (hyvä, jos joku hyötyy!). Leivonmäen kansallispuistosta kirjoittelin jo aikaa sitten raporttia mutta muutto ja remontti viivyttivät julkaisemista. Joka tapauksessa toukokuussa oltiin talonostoreissulla Etelä-Suomessa ja matkalla kaivattiin taukoa ajosta jolloin päädyttiin hienojen reittien äärelle Keski-Suomeen…

***

Ajomatka Oulusta Helsinkiin on tuskaisen pitkä köröttää yhtä soittoa. Koiratkin kaipasivat Jyväskylän jälkeen jo jotain tauon tynkää ja ulkoilua. Siispä hyväksi havaittu luontoon.fi auki tabletista ja selailemaan karttaa Keski-Suomen retkikohteista. Leivonmäen kansallispuisto Joutsassa vaikutti kuvauksen perusteella oikein lupaavalta: useita eri reittivaihtoehtoja, poikkeama nelostieltä ei järin suuri, nuotiopaikat ja vessat käytettävissä. Niinpä tehtiin puolen päivän pysähdys Leivonmäkeen.

Leivonmäessä on kaksi eri pysäköintialuetta, Selänpohja ja Kirveslampi, joilta lähtee reittejä. Näiden etäisyys lienee joitakin kilometrejä, joten paikkaa on helppo vaihtaa jos haluttaakin toiselle reitille. Ilmeisesti pysäköintialueiden välillä kulkee myös yhdysreitti(?). Lisäksi on Koskikaran koulu (hieman kauempana) sekä Harjunlahden uimaranta joista pääsee reiteille. Nelostien varresta Leivonmäen taajaman kohdalta käännytään kohti kansallispuistoa, matkaa reittien alkuun taisi tulla vajaa 15 km. Tie oli lähes perille saakka ihan hyväkuntoista asvalttia, viimeinen kilometri huollettua ja hyvää soratietä.

Tällä kertaa valitsimme pysähdyspaikaksi Selänpohjan pysäköintialueen josta lähti useampi merkitty reitti. Kaikki kuulostivat houkuttelevilta ja summassa valitsimme Harjunkierroksen rengasreitin, 4,5 km olisi juuri sopiva leppoisalle kävelytahdille ja makkaranpaistotauollekin olisi aikaa. Pysäköintialue oli hyvän kokoinen ja sieltä löytyi infotaulu sekä huussit. Reitit lähtivät heti sen kupeesta. Meidän kanssamme paikalla oli muutama muu auto huolimatta toukokuisesta arkipäivän aamusta  joten paikka taitaa olla tykätty.

Toukokuun säät hellivät ja t-paidalla pärjäsi oikein loistavasti. Hyttysiäkään ei näkynyt joten mikäs sen somempaa! Harjun kierros oli nimensä mukainen esitellen hienoa mäntyharjumaisemaa alkunmatkan ja metsälampia sekä järviä loppumatkan. Polku oli helppokulkuinen ja hyvin merkitty, eksymisen vaaraa ei tuntunut olevan. Loppupäässä reittiä oli järven rannalla hieno lepopaikka laavuineen ja nuotiopaikkoineen, myös huussit löytyivät. Siellä paisteltiinkin makkarat ja ihailtiin tyventä järveä kevätauringossa.

Kansallispuistossa koirien tulee kulkea aina kytkettynä joten se koirallisille vierailijoille huomiona. Mikäli tämä ei tuota ongelmaa, on Leivonmäki tutustumisen arvoinen paikka. Polut olivat hyväkuntoiset ja sopivat levyiset. Tämän lauman koirat ovat tottuneet kulkemaan jonossa hihnan päässä kansallispuistojen reiteillä joten ei ongelmaa. Punkkeja ei löytynyt koirista yhden yhtä retken jälkeen ja käärmeitä ei nähty lainkaan = hyvä kohde koirien kanssa. Ensi kerralla taidamme tehdä Leivonmäkeen yhden yön reissun jolloin päästään koluamaan samalla visiitillä kaksi eri reittiä. Parkkipaikka on sen verran suojassa omassa rauhassa, että siellä uskaltanee karavaanarit maijoittua puskaparkissa turvallisin mielin :).

Vappureissu, osa 4: Vuokatti

Kotkan kisoista lähdettiin ajelemaan suoraan pohjoiseen heti kun kisakirja oli saatu haettua. Matkaa oli nimittäin pitkästi taitettavana, sillä tarkoitus oli olla Kajaanin seudulla iltaan mennessä. Tämä siksi, että maanantai-aamuna minulla alkoi Kainuun keskussairaalassa opintoihin liittyvä työharjoittelu. Minulle ajomatka oli tietysti helppo, sillä Simo(-parka?) ajoi koko matkan. Helppoa kuin heinänteko!

Syystä taikka toisesta itse Kajaanista ei löydy yhtään leirintäaluetta, joten päädyimme ajelemaan 30 km päähän Vuokattiin, missä niitä oli ihan valittavaksi asti. SFC:n alue Kattivankkuri löytyi heti Vuokatinvaaran juurelta, eikä hintakaan huimannut päätä, 19 e yöltä sähkön kanssa. Alue oli miltei tyhjä, sillä rinteet olivat menneet kiinni viikkoa aiemmin ja kesäkausi luontoturisteineen ei ollut vielä käynnistynyt alueella. Meidän lisäksemme leirintäalueella taisi olla kokonainen yksi toinen vaunukunta. Suihkutilat olivat juuri tuolloin remontissa, mutta sen vuoksi puusaunaa pesutiloineen sai käyttää ilmaiseksi (normaalisti ilmeisesti jokin saunamaksu). Meitähän asia ei haitannut! Puusauna oli miltei uusi, tilava ja siisti. Vaunu saatiin parkkiin melkein viereen, joten sauna tuli lämmitettyä molempina iltoina. Ihanat, pehmeät löylyt, parempia en ole aivan hetkeen kokenut. Saunasta saatiin siis nautiskella aivan kaksi ja makkaratkin paisteltiin uuninpesässä saunan jälkeen.

Ulkoilumaastot ovat Vuokatissa tunnetusti aivan mahtavat, eivätkä pettäneet nytkään, vaikka keli ei aivan suosinut. Hieman pilvistä ja harmaata siis, eivätkä lumet vielä olleet täysin ehtineet sulaa. Maa oli kosteaa ja lätäköitä riitti. Valittiin umpimähkään reitti vaaran juurelta pitkospuineen ja kaikilla oli kivaa: ihmisillä ja koirilla.

MK239199

MK239206

MK239264

MK239290

MK239188

Watti päätti tosiaan heitää talviturkkinsa ja onnistui vähän säikäyttämäänkin meidät. Metsässä oli isoja ojia, jotka varmaan normaalisti ovat matalampana, mutta nyt kevään sulamisvesien valuttua niihin pinta oli korkealla. Päällä oli ohut kerros jäätä, joka ilmeisesti hämäsi Wattia talven jälkeen sen verran, että se luuli yli pääsevän kävelemällä. Sinnehän sen humpsahti uppeluksiin syvänteeseen, mutta miltei heti onneksi pää oli taas pinnalla. Ojan reuna vain oli sen verran jyrkkä ja jäinen, että Watti ei näyttänyt pääsevän ylös vedestä millään. Olin jo juoksemassa sitä kohti (ja samalla mietin paniikissa miten märkä koira saadaan hilattua jyrkästä kuopasta ylös, juuri tällä kerralla sillä ei tietenkään ollut pantaa kaulassaan) kun se onneksi sai ponnisteltua ylös. Huh! Watti ei tietenkään ollut koko hommasta moksiskaan. Turkin ravistus ja siinä se, se olisi edelleen ollut menossa uimaan kaikkiin vastaantuleviin lampareisiin…

Vuokatissa vietettiin siis leppoisissa tunnelmissa muutama yö, jonka jälkeen Simo suuntasi koko katraan kanssa kotia kohti minun jäädessä sorvin ääreen keskussairaalaan. Huippu reissu taas kerran! Innolla odotellaan kesän retkiä :).

 

Vappureissu, osa 2: Repovesi

MK238940

Orilammelta ajeltiin siis seuraavana päivänä läheiseen Repoveden kansallispuistoon, kuten suunniteltiin. Repoveden karttaa ja kuvia oltiin jo katseltu sillä silmässä viime kesänä, mutta tuolloin se ei sopinut minkään kesäreissun reitin varrelle. Luontoon.fi -sivustolla oli kuitenkin sen verran houkutteleva kuvaus ja kun vielä jostain keskustelupalstalta kuulin kehuja koiraihmisiltä paikasta, niin olihan sinne päästävä retkeilemään edes päiväksi.

Koska meillä nyt oli mukana yksi pikkupentu, päätettiin että tehdään tällä kertaa vain lyhyt kävelyretki eväiden kanssa, ja jätetään pidemmät patikoinnin toiselle reissulle. Viiman kanssa toimi reissulla hienosti sama taktiikka kuin Tempon kanssa vuosi sitten: sopivan kokoinen reppu tuohon etupuolelle kantoon, jossa tyllerö matkusti tyytyväisenä suurimman osan matkasta. Välissä pääsi toki jaloittelemaan taukojen aikana ja lyhyitä pätkiä käpystelemään muiden koirien kanssa. Etukäteen vähän mietiskelin, kuinka Viima mahtaa repussa matkustamisen suhtautua (Tempo ei alkuun ollut hommasta kovin innostunut), mutta huoli aivan turha. Siellä se tökötti kuin tatti, aivan tyytyväisenä katsellen maisemia.

MK239016

MK238948

Repovedeltä valittiin tälle kertaa siis noin viiden kilometrin mittainen Ketunlenkki, joka alkoi ja päättyi Lapinsalmen (?) parkkipaikalle. Reitillä on pitkähkö riippusilta sekä käsitoiminen lossi, kumpaisetkin eri päissä reittiä. Päätimme kulkea tällä kertaa reitin niin, että aloitimme riippusillan päästä – ihan siltä varalta että meillä ei ollut mitään tietoa miten koirat siihen mahtaisivat suhtautua. Olisihan se vähän kurjaa kulkea 4,5 km ihan vain huomatakseen, että mokomat kieltäytyvät ylittämästä siltaa ja palata samaa reittiä takaisin ;). Lossista ei osattu huolestua, koska kukaan koirista ei arastele vettä eikä liikkuvia alustoja.

MK238965

Tästä pitäisi yli mennä!

Mahdetaanko päästä yli?!

Emäntää jännittää!

Riippusilta oli siis heti lenkin alussa, noin 400 m parkkipaikalta. Pitkä ja korkeahan se oli, mutta varsin hyvää tekoa, ja molemmilla sivuilla oli verkkokaiteet. Ilman niitä ei olisikaan uskallettu lähteä koiria yli viemään, joku voisi hyvinkin lipsahtaa alas! Eniten pohdittiin etukäteen Tempon menoa, sillä kun tyypillisesti on varsin vahva tahto ja jos se päättää ettei jokin asia ole hyvä homma, ei siinä kauheasti ole vaikutusmahdollisuuksia. Tempo on siis koiristamme selvästi itsenäisin ja eniten omaan arvostelukykyynsä tukeutuva. Muut koirat – etenkin Watti ja Lilli – luottavat miltei sokeasti meidän ihmisten päätöksiin. Vaikka jokin asia epäilyttäisikin aluksi, yrittävät ne silti parhaansa kun näkevät että me olemme ok asian kanssa, eli mitään hätäiltävää ei ole.

Tempopa yllätti meidän todella, ja käveli heti ilman mitään mutinoita sillan yli! Simo meni siis edeltä Tempon ja Watin kanssa (Watti joukon kärjessä reippaana!), Tempo perässä. Ei ollut kerrassaan mitään ongelmia, vaikka silta tietysti heilui jonkin verran, ja pohjalautojen väleissä oli leveät raot, joistä näkyi alas. Simon päästyä toiselle puolen tulin perässä Savun, Lillin ja Viiman kanssa. Viima tietysti oli jo tässä vaiheessa pakattu visusti reppuun kaulaa myöten… Savu meni edeltä todella rohkeasti, Lilli heti perässä. Lilliä vähän huolettivat sillan pohjassa olevat raot, jotka olivat sen verran leveitä että sen pienet sheltin tassut mahtuivat helposti putoamaan niiden väleistä. Se katselikin tarkkaan minne jalkansa asetteli ja pidin vauhdin sopivan verkkaisena, jotta se ehti rauhassa katsoa reitin. Muutoin ei ollut mitään hämminkiä niidenkään kanssa! Vitsit, että oltiin Simon kanssa tyytyväisiä meidän sakkiin, rohkeita veikkoja – koska emäntää ainakin hermostutti korkean ja sillan ylitys, näköjään enemmän kuin koiria! Eipä haitannut heiluva ja huojuva, korkea alusta, raot ja läpinäkyvä kaide, joista näki kauas alas.

Täältä tullaan!

Täältä tullaan! Koirallisille reissaajille vinkki: silta näyttää tässä kuvassa ”tukevammalta” kuin todellisuudessa onkaan, eli kaikki koirat eivät välttämättä yli mene.

Reitti vei seuraavaksi Katajavuorelle (muistankohan nimen oikein), eli kallioinen huippu, jonne kivuttiin tuhottoman pitkät, jyrkähköt portaat. Se oli vaivan arvoista, sillä huipulta oli varsin makeat näkymät kansallispuistoon. Päällä vietettiinkin seuraavaksi evästauko ja koirat saivat vettä juodakseen.

Portaita riitti ja riitti ja riitti...

Portaita riitti ja riitti ja riitti…

repovesi1

Hulppeat maisemat

Hulppeat maisemat

Onneksi päätimme kiertää lenkin nimenomaan tässä suunnassa: portaat olisi kyllä ollut tuskallista tullat alaspäin, etenkin koirien kanssa. Katajavuorelta matka jatkui metsäisiä polkuja pitkin. Ketunlenkki ei ollut mitään helppokulkuista tasaista metsätietä tai edes pitkospuita, vaan enimmäkseen kivikkoista, epätasaista ja juurakkoista polkua kiemurreltiin pitkin metsää, hiki tuli Viimaa raahatessa. Reitti oli merkitty oransseilla maalimerkeillä puissa, joskin matkan varressa jouduttiin useampaan otteeseen vähän arpomaan suuntaa risteyksissä, merkit eivät siis olleet aivan ajantasalla.

repovesi2

Matkan varrella olisi ollut kota ja nuotiopaikkakin. Harmi, ettei etukäteen oltu selvitetty asiaa, olisipa ollut mukava paistella makkarat puolivälissä matkaa. Nyt kuitenkin ohitimme laavun rivakkaan tahtiin.

Loppupäässä Ketunlenkkiä tulikin vastaan kapeahkon salmen ylitys käsikäyttöisellä lossilla. Jälleen jännitin etukäteen vähän koirien suhtautumista asiaan kun lossin näin: sen pohja oli harvakseltaan laudoitettu, väleistä mahtuisi helposti isommankin koiran tassu lipsahtamaan. Lossi oli aika pieni ja siten hieman kiikkerä. Koirat eivät olleet kuitenkaan moksiskaan, vaan kapusivat reippaasti kyytiin, ja ihailivat tyytyväisinä järvimaisemaa Simon hilatessa meidät salmen ylitse. Watti ainoana tuotti hieman harmaita hiuksia, se kun olisi halunnut ehdottomasti uimaan…

Lossi piti hilata vastarannalta ennekuin päästiin kyytiin. Onneksi oli mies mukana tekemässä raskaat työt!

Lossi piti hilata vastarannalta ennekuin päästiin kyytiin. Onneksi oli mies mukana tekemässä raskaat työt!

Lossi

Lossi

Lossilta ei ollutkaan enää pitkä matka parkkipaikalle. Lenkki oli varsin mukava, kansallispuistossa hieno ja puhdas luonto, eikä nyt tullut vastaankaan kuin yksi toinen seurue, saimme siis aivan rauhassa käveleskellä. Hyvä mieli jäi koirien rohkeudesta! Repovesi mahdutetaan varmasti toistekin ohjelmistoon jos ja kun kisareissut vievät taas sille suunnalle. Kartassa ainakin näkyi monen monta erilaista reittivaihtoehtoa ja laavuja, kotia ja autiotupiakin taisi olla useampia. Koirat nauttivat retkeilystä, me ihmiset samoin!