Porkkanan voimalla

img_20160402_200609.jpg

Tie hevosen sydämeen käy vatsan kautta. Tai ainakin tie Fasun sydämeen. Aiemmin taisinkin jo mainita, että väistöissä Fasu ei käytä takapäätään oikein vaan väistää ainoastaan etuosalla takajalkojen valuessa perässä summamutikassa. Tällöin väistättävä pohjeapu ei myöskään mene kunnolla läpi, vaan kylki kuuroutuu ja takajalka on mahdoton saada oikein mukaan. Siispä tämän ongelman kimppuun.

Nyt muutamana päivänä olen pilkkonut tallille mukaan porkkanoita sopiviksi suupaloiksi. Noin peukalonpään kokoiset palat on nopea syödä mutta ovat myös riittävän houkuttelevia Fasun mielestä. Heppaseni on todella ahne ruuan ja makupalojen perään (kuulisittepa sitä hörinää mikä siitä irtoaa heinäaikaan) ja näin ollen nameilla sitä on helppo palkita oikeanlaisesta käytöksestä.

img_20160402_122531.jpg

Muutama päivä sitten kenttä oli ihan sohjoinen ja kävelyä nopeampi eteneminen ei onnistunut. Siispä oli sopiva hetki harjoitella takapään sivuliikkeitä. Tein ihan maastakäsin takapään väistöharjoituksia sivulle ja tottakai porkkanaa satoi palkaksi kun takajalka astui oikein hienosti vartalon alle. Fasu huomasi herkkusuuna erittäin nopeasti jutun juonen ja alkoi jo tarjoamaan uusia väistöaskeleita heti kun porkkana oli kadonnut nieluun. Sen jälkeen kapusin selkään ja tein samaa harjoitusta niin, että kentän aita oli edessä stoppaamassa eteenpäin liikkuminen ja ainoa mahdollisuus oli siirtää takajalkoja sivulle päin etuosakäännöksen tapaan. Fasulla tuntui olevan hauskaa. Se teki töitä oikein tomerana ja ansaitsi kunnon välipalan siinä samalla.

Tänään kenttä oli jo paremmalla mallilla ja siinä saattoi ravaillakin maltillisesti ja otimmepa myös pienet pätkät laukkaa. Alkuun Fasu oli rento kuin viulunkieli, kipitti pää pystyssä hirvenhölkkää ja taipui kauniit nolla astetta mihinkään suuntaan. Kaarteissa päinvastoin kiihdytettiin vauhtia ja kaaduttiin lapa edellä sisään. Aika kauan sain sitä jumppailla ennenkuin alkoi rauhallisempi tahti löytyä. En tosin ihmettele tätä, pari päivää se on ollut aika kevyellä käytöllä koska opinnot ovat vieneet kaikki vuorokauden hereilläolotunnit…

Porkkanaa oli taas mukana pilkottuna. Olin varautunut selästä käsin kouluttamiseen jolloin ämpäri porkkanapaloille ei ole se kaikkein kätevin säilytyspaikka. Otinkin kotoa mukaan koirien aksatreeneissä yleensä käytössä olevan treenitaskun/-vyön, joka oli juuri passelin kokoinen tähän hommaan. Alkuun tein samaa harjoitusta kuin edelliselläkin kerralla eli paikoillaan nenä kohti aitaa ja siitä takapään siirtoja sivuille pohjemerkistä. Sen jälkeen otin välissä vähän laukkapätkiä ja raviympyröitä (joilla alkoi loppua kohti löytymään mukava pyöreä muoto ja rauhallinen, tasapainoinen tahti). Ennen loppukäyntejä tein harjoitusta, jossa menin käynnissä aina puoli kierrosta ja pitkän sivun puolivälissä pidäte sekä ulkopohkeella takapään kääntö pois uralta ja seis (ja tietysti myös porkkanapalkka). Homma toimi hyvin! Ratsureipas reagoi paljon nopeammin ja tehokkaamminen pohjeapuun ja tuntui jopa odottavan innoissaan merkkiä väistää. Uskon, että sillä oli mukavaa ja väitän, että se oli 96% enemmän hommassa mukana. Se käytti huomattavasti paremmin takapäätään näissä harjotuksissa kuin ilman positiivista palkkaamista. Tällä tiellä tulemme jatkamaan, katsotaan mihin se vie.

Kyran esimerkkiä seuraten…

Satuinpa lueskelemaan tänään taas kerran hevostalli.nettiä aikani kuluksi. Törmäsin ihan mielenkiintoiseen keskustelunavaukseen koskien ratsaille nousua. Kirjoittajalla oli hevonen, joka selkäännousussa pyöri levottomana ympäri eikä rauhoittunut ja kirjoittajaa oli neuvottu ratkaisemaan tilanne rankaisemalla hevosta raipalla.

Jos yksi asia minua häiritsee hevosharrastuksessa, niin se on tuo vuosisatoja (tuhansia?) vanha tapa kouluttaa hevosta pelkästään rankaisemalla ja pakottamalla. Ei, en väitä etteikö hevosta tarvitse joskus rangaista huonosta käytöksestä – onhan kyseessä satojen kilojen painoinen pakoeläin ja turvallisuus on otettava huomioon – mutta mielestäni koulutuksen tulee perustua siihen että molemmilla on kivaa, niin ihmisellä kun hevosellakin.

Blogiin_kentällä10

Perinteinen tapa kouluttaa hevosta ratsuksi tai muihin hommiin on pakotteen kohdistaminen siihen ja halutun käytöksen ilmaantuessa pakotteen poistaminen eli negatiivinen palkkio tai vahvistaminen (kuten vaikka pohkeen aiheuttamaan paineen loppuminen). Lisäksi käytetään myös positiivista rankaisua eli hevoseen kohdistetaan rangaistus (esimerkiksi raipanisku) sen toimiessa väärin. Valitettavan harvoin käytetään positiivista vahvistusta/palkkiota, esimerkiksi namipalalla palkitsemista kouluttamisessa apuna. Muistanpa esimerkiksi erään hevosihmisen, jonka neuvon mukaan hevosta ei saa koskaan palkita makupalalla koulutuksessa, sillä sen seurauksena hevonen muuttuu uppiniskaiseksi… Tuntuu, että namit ovat käytössä vain hevosen hellimiseen tai korkeintaan aitauksesta kiinni saamiseen vaikka niitä vosi käyttää monessa muussakin tilanteessa!

Ehkä näkökulmani on seurausta pitkästä koiraharrastustaustastani – koiraurheilun puolella positiivista vahvistamista on käytetty jo kohtuullisen pitkään (jopa pk- ja virkakoirapuolella!) pääasiallisena koulutusmenetelmänä. Toki koirienkin kohdalla pakotteet, esimerkiksi hihna, ovat käytössä mutta eivät missään nimessä pääasiallinen koulutuskeino ainakaan valtaosalla harrastajista. Ja hyvä näin.

Fasu oli minulle tullessaan varsin kiireinen tai jopa hieman levoton selkäännousussa. Se ei malttanut millään seistä paikoillaan odottamassa ratsastajan kyytiin pääsyä. Lisäksi se mälväsi kuolainta levottomasti jo jalustimia säätäessä. Usein se lähti heti kävelemään kun olin ponnistanut maasta jalustimen varaan ja siinäpä sitten roikuin kyljessä ja yritin kiivetä kyytiin parhaani mukaan. Aloin varsin pian kuitenkin systemaattisesti palkata Fasua porkkananpalalla tai sokerilla heti sen jälkeen kun olin päässyt istumaan satulaan. Eipä mennyt kuin muutama hassu kerta niin se huomasi, että hommassa on jokin kaava ja palkkaa on tulossa. Nykyään Fasu seisoo kuin tatti jakkaran vieressä odottamassa minua kyytiin ja heti kun olen istunut alas se kääntää jo kaulaansa katsoen minua innoissaan. Fasusta huomaa, että ratsastajan nousu sen selkään on mieluinen ja odottamisen arvoinen asia. Siis näinkin pienellä vaivalla olen saanut muutettua en pelkästään hevosen käytöstä vaan sen mielentilan koskien kyseistä asiaa.

Olen tuuminut, että kerran Kyrakin käyttää tätä taktiikkaa selkään nousussa niin miksen minäkin ;) – selvennöksenä siis, että Kyra on useammassa haastattelussaan kertonut palkitsevansa säännönmukaisesti hevosensa ratsautumisen jälkeen sokerilla nimenomaan jotta niistä on mukava asia ottaa ihminen kyytiin. Toisekseen on kiva, että kun hevoselle selkäännoususta assosioituu mieluinen ja innolla odotettava asia lisää se myös turvallisuutta. Esimerkiksi mikäli maastossa pitää jalkautua ja sen jälkeen nousta selkään vaikka auton ohituksen jälkeen, on mukavaa, että hevonen ei hermoile auton lisäksi vielä kyytiin kiipeävää ratsastajaakin. Ylimääräisenä bonuksena saan hevosen mutustelemaan kuolainta jo ennen ratsastusta ja samalla sen syljen eritys lisääntyy – vähemmän mikrohaavoja suun limakalvoille.

Summa summarum: vaikka hevosten koulutuksessa käytetään vielä nykyäänkin miltei kokonaan paineen/pakotteen poistoa palkkiona ja fyysistä rangaistusta, toivoisin, että asiat tulevat muuttumaan jatkossa ihmisten uskaltaessa kyseenalaistaa vanhoja totuttuja keinoja. Positiivisella koulutuksella on monesti mahdollista päästä paljon nopeammin ja parempiin tuloksiin kuin rankaisemalla. Lisäksi tällöin hevonen työskentelee tiiminä ja haluaa itsekin aktiivisesti toteuttaa siltä toivottuja asioita sen sijaan, että tekisi niitä vain pakon edessä välttääkseen rangaistuksen. Itse ainakin haluan olla hevoseni kanssa rintaman samalla puolen.

Blogiin_kentällä9