Pk-leirillä 1/2

Perjantai-iltana pakattiin kaivettiin asuntovaunu taas pitkästä aikaa talviteloilta Volvon perään. Pakkaaminen takkusi kyllä, kun ei olla yli puoleen vuoteen karavaanireissulla oltu, mutta saatiinpa lopulta melkein kaikki oikeat tavarat mukaan ja koiratkin muistettiin ottaa kyytiin. Simo oli nimittäin ilmoittanut meidät jo aikapäiviä sitten OKK:n pk-leirille Muhokselle viikonlopuksi. Homma meni siis niin, että Simo varasi ensin itselleen + Watille jälkiporukkaan paikan ja minä tietysti kateellisena halusin myös saada hauskuudesta osani. Koskapa perheessä on vain yksi pk-koira, piti sitten extempore ilmoittaa Viima hakuryhmään kyseiselle leirille. Siinäpä pääsisi tutustumaan entuudestaan uppo-outoon lajiin. Muut koirat lähtivät mukaan ihan vain turisteiksi ja statisteiksi.

Joko mennään?

Joko mennään?

Leirin tukikohtana toimi Muhoksella leirintäalue Montta jossa ei oltukaan aiemmin vierailtu. Mukavan oloinen pikkupaikka, Oulujoen rannalla keskellä metsää. Päälle kymmenen(?) vuokramökkiä plus asuntovaunu- ja -autopaikat, huoltotilat ja kahvio/baari. Ilmeisesti kyseisellä leirintäalueella on tarjolla myös kaikennäköistä aktiviteettia melonnasta kiipeilyyn, mutta meille riitti koirahommat tälle viikonlopulle ohjelmaksi. Kaikki yleiset tilat olivat siistejä ja valoisia, kahviobaarista sai makeannälkään salmiakkia (iso plussa!) ja alue puhdas ja selkeä. Miinusta siitä, että wc-tilat olivat todella kylmät ja lämmintä vettä ei käsienpesuun tullut pitkästä odottelusta huolimatta. Onneksi suihkuista sai lämmintä kärsivällisesti vartoamalla ja yläsauna antoi naistenvuorolla lauantaina todella hyvät ja pehmeät löylyt! Simo kävi saunomassa alasaunalla, jossa kuulemma löylyt olivat vähän vaatimattomammat mutta lämmittivät silti.

Perjantai-iltana saavuttiin paikalle sen verran myöhään, että tottistreenit olivat jo ohitse. Käytimme koirat pikaisesti läheisessä metsässä lenkillä jonka jälkeen paistelimme naapuriasuntoauton grillissä muun porukan mukana makkaraa. Koirat olivat heti jutun juonessa kiinni, muistivat selvästi miten asuntovaunussa ollaan ja eletään! Käskyllä ”oma paikka” kaikki kipittivät varsin vikkelään vaunuun koirien omalle puolelle. Vaunu ollaan jaettu siis niin, että me ihmiset nukumme auton puoleisessa päädyssä omassa sängyssämme ja koirille on varattu perän toinen sänky, joka on peitelty ensin vahakankaalla ja sen jälkeen koirien peitoilla. Bilteman vihreistä kaikkivoipaisista kompostikehikoista saadaan joka kerta kätevä veräjä paikoilleen pitämään koirat omalla alueellaan. Koko kööri on tottunut reissaamaan Viimaa lukuunottamatta ja osaa asettua rauhassa pedillensä torkkumaan kun ollaan sisällä. Viimakin seurasi muiden esimerkkiä ja oppi nopeasti miten reissussa toimitaan. Samaisista vihreistä kehikoista mukana on myös joka reissulla pieni aitaus, joka laitetaan heti vaunun ulkopuolelle, jotta koirat voivat tarkkailla ympäristöä ja nauttia reissusta muutoinkin kuin sisätiloista. Alkuun meillä taisi olla maahan kierrettäviä koukkuja hihnoille, mutta kun olimme muutamaan otteeseen selvitelleet hihnat solmusta totesimme, että on parempi kuskata aitausta suosiolla kyydissä. Onneksi palaset eivät paina paljon ja mahtuvat sopivasti koirien sängyn ja keittiökaapin väliin matkanteon ajaksi.

Bilteman kompostikehikoita ilman ei koiranomistaja pärjää!

Bilteman kompostikehikoita ilman ei koiranomistaja pärjää!

Koirien oma paikka.

Koirien oma paikka.

Lauantaiaamun herätys koitti valitettavan varhain, ja silmät ristissä piti raahautua aamupalalle. Koko leirin ajan sapuskat saimme Montan kahviosta (ravintolasta?). Hyvää, maittavaa kotiruokaa ja aamupalalla puuroineen, kananmunineen, leipineen, leikkeleineen, muroineen jaksoi hyvinkin lounaaseen saakka. Aamupalan jälkeen porukka jakaantui kahtia autoletkojen suunnatessa eri puolille Muhosta jälki- ja hakumaastoihin. Hiukan kadutti ilmottautuminen hakuporukkaan jäljestyksen sijaan, kun Watti ja Simo katosivat pihasta mutkan taakse. Olisihan se ollut hienoa nähdä miten heilläkin hommat onnistuivat. Onneksi Simo laitteli päivän mittaan väliaikatietoa tekstarilla. Kuulemma Watti oli ollut varsin pätevä tyyppi :).

Hakuhommien teoriaosuus kesti sen verran pitkään, että vasta kymmenen jälkeen päästiin metsään. Hakujoukkoon kuului kymmenen koiraa, ja niinpä rata oli nopeasti tallattu. Jokaiselle koiralle kouluttaja suunnitteli erikseen sen tarvitseman treenin ja pääsinkin näkemään monessa eri koulutusvaiheessa olevia koiria ohjaajineen. Varsin kattava poikkileikkaus hakuharrastukseen :). Viiman vuoro koitti lounaan jälkeen, ja pieni bortsu pääsi ihmettelemään isoa sakkia vieraita ihmisiä joilta kaikilta tuntui löytyvän nakkia ja muita herkkuja rapsutusten lisäksi. Koska Viima ei ollut koskaan ennen ollut hakumetsässä, otettiin sille ”karkuun juoksevia” haamuja, valitettavasti oikea hakutermi jäi muistista… Ensin siis vilautettiin mitä namia olisi rasiassa tiedossa ja sen jälkeen ukko juoksi karkuun ja lopulta kyykistyi puun taakse. Viiman kiinnostuessa ja halutessa aktiivisesti itse perään päästin sen vapaaksi ja tottakai seurasin perässä ukolle, jossa sitten leikittiin vielä ukolta ”löytyneellä” lelulla runsaiden kehujen kera. Huomasi kyllä erittäin selvästi, että Viiman kanssa on tokoteltu ja aksattu pienestä pitäen. Pikku-bortsun oli kovin vaikeaa ymmärtää, että oma-aloitteisesti olisi pitänyt lähteä karkuun juoksevan henkilön perään vaikka ihanat nakit ja lelut menivät siellä mukana. Kovasti kysyi aina neuvoa ja lupaa ennenkuin tohti lähteä perään, vaikkei olekaan pidättyväinen koira. Vauhtiin ja ukolle päästyään oli kyllä tohinalla pussaamassa ihmisiä ja tunkemassa syliin. Vikaa oli myös emännässä, joka kuulemma liian aktiivisesti halusi ohjata koiraansa, olisi pitänyt antaa enemmän koiralle päätösvaltaa ja vapautta, vaan mihinkäs sitä raidoistaan pääsee kun on kymmenen vuotta ja ylikin tahkonnut lajeja joissa tehdään koiran kanssa tiivistä yhteistyötä.

Valitettavasti lauantaina ei sää suosinut treeniporukkaa yhtään, ja heti Viiman vuoron jälkeen alkoivat tuulet yltyä. Siihen saakka olikin jo koko aamupäivän satanut enemmän tai vähemmän. Kovin pitkään ei oltu seuraavana vuorossa olevaa koiraa ehditty treenata, kun kaatui ensimmäinen mänty aika lähelle yhtä maalimiestä ja muutama muu vähän etäämmälle. Kyllä vähän hurjalta tuntui olla metsässä, jossa isot männyt kallistuivat monta kymmentä astetta tuulen piestessä niitä. Vihoviimeinen niitti oli aivan treeniporukan vieressä yhden puun kaatuminen ja toisen uhkaava kallistelu juurakon noustessa maasta. Vetäydyttiin siis nopeasti parkkipaikalle ja metsätreenit jäivät sikseen siltä päivältä. Loppuporukan treenit tehtiin sitten sora-aukealla, lähinnä ilmaisuja ja hallintaharjoituksia jne. Itseltäni menivät loppupäivän treenit valitettavasti vähän ohi, kun alkoi aivan armottomasti viluttaa ja tärisyttää sateessa ja tuulessa seisoessa. Flunssaa oli pukannut päälle jo monta päivää ja se oli viimeinen niitti, pakko oli vetäytyä hytisemään sateesta autoon ja lopulta vähän etuajassa leirintäalueelle kuivaa päälle vaihtamaan. Tulipahan todettua, että tämä aksaharrastaja ei osannut aivan riittävän hyvin varautua koko päivän kestäviin metsätreeneihin, olisi pitänyt olla kunnollinen sadepuku ja viitat, kumisaappaat jne. kuten osalla porukasta. Vaikka lämmintä olinkin osannut pukea päälle paksusti niin sateenkestävyys oli huono. Enkä kyllä taida omistaakaan kunnon sadekamppeita kun en niitä ole aiemmin tarvinnut.

Kanakeittopäivällinen onneksi lämmitti kylmettynyttä ruumista sisältä ja ihana sauna ulkoa. Ruokailun jälkeen oli sopivasti naisten yleinen saunavuoro menossa ja kipaisi sinne oikopäätä, en kertakaikkiaan jaksanut odottaa kylmissäni illan leirisaunaa vaikka porukalle olikin ilmeisesti varattuna saunatilat erikseen alueelta. Harmi, flunssa osasi iskeä kyllä huonoon aikaan vaan olihan se arvattavissa, yleensä saan heti flunssan kun koulustressi hellittää ja loma alkaa. Uni maittoi kyllä harvinaisen hyvin saunan jälkeen ja taisin nukkua melkein 12 tuntia putkeen ennen sunnuntain treenejä.

KLAG ja muita kesäkuulumisia

Heinäkuun puolivälissä oli taas koko kesän odotetuin ykkösreissu – KLAG Kokkolassa! Sitähän ei voi jättää väliin mistään hinnasta, vaan kyseinen viikonloppu varataan kesätöiltä vapaaksi jo hyvissä ajoin keväällä. Jotain ainutlaatuista Klagissa vain on – liekö se rento kesäfiilis, mahtava ympäristö, iloiset toimitsijat, tuttujen koiraharrastajien tapaaminen, iltojen grillailut…

Viikkoa ennen Kokkolan reissua saapui postissa tavallaan heräteostoksena tilattu näyttelyteltta. ”Tavallaan” siksi, että sellaista on himoittu jo vuoden päivät ja hankintaa harkittu, mutta ei olla vain sitten raaskittu ostaa. Nyt sitten jotenkin aivan extempore päätettiin kuitenkin mokomaan investoida ja tilattiin samantien. Sattumalta Peten koiratarvikkeessa sattuivat olemaan alennuksessa kyseiset mallit joita olin katsellut. Hieno homma! Tositoimissa telttaa päästiin testaamaan ennen Kokkolan reissua jo edellisenä viikonloppuna Torniossa. Savun pentu Lila saapui omistajineen meille viikonloppuvierailulle, ja yhtenä päivänä käytiin pohjoisessa kisailemassa kolmen startin verran. Päivä sattui olemaan varsin aurinkoinen, ja telttaan kyllä oltiin tyytyväisiä! Oli ihanaa laittaa koirat häkkeineen sinne varjoon, eikä tarvinnut huolehtia niiden paahtumisesta. Torkk:in kenttä on kyllä muutoin varsin hyvä, mutta varjopaikkoja siellä ei juurikaan ole. Teltta oli todella helppo pystyttää ja taas lähtiessä kasata. Se on myös yllättävän kevyt kantaa. Olimme positiivisesti yllättyneitä! Torniossa kisat menivät kohtuullisen mukavasti: Savu teki toisen nollansa (0/1.), Lilli tienasi myös yhden SM-nollan lisää ja sijoittuikin kolmanneksi. Kivoja ratoja!

Kokkolan reissulle autoon pakattiin siis koirakööri ja perään kiinnitettiin asuntovaunu, joka oli tietysti tupaten täynnä tavaroita. En kyllä ymmärrä, miten viikonlopun mittaisille reissuille onnistumme aina haalimaan niin kovasti kamaa mukaan. No okei, syytä on varmaan enemmän minussa kuin Simossa :P. Perjantaina aamusta lähdettiin ajelemaan vaikka ekat startit olisivat vasta illansuussa. Viime vuodesta opimme, että jos vaunupaikan haluaa saada, ajoissa kannattaa olla. Perillä taidettiin olla siinä kahdentoista ja yhden välillä. Saapuessamme alueella oli vielä kohtalaisen hyvin tilaa, mutta eipä tainnut mennä kuin puolisen tuntia tai tunti sen jälkeen kun viimeisiä vaunupaikkoja vietiin jo. Onneksi ulos jääneet karavaanarit saattoivat sentään leiriytyä alueen vieressä parkkipaikalla merenrannassa. Klagissa taisi olla tänä vuonna entistäkin enemmän osallistujia, ainakin sen perusteella mitä lähtölistojen koiramääriä pikaisesti selailin kotona. Suositun tapahtuman maine on siis kiirinyt!

Uudelle, hienolle teltalle löydettiin mukava paikka heti kehien vierestä. Sinne roudattiin koirien häkit ja tuolit odottelemaan illan startteja. Vaunullekin saatiin varsin mukava paikka ja leiri saatiin pystyyn.

Watti nauttii uuden teltan varjosta!

Watti nauttii uuden teltan varjosta!

Kisaamassa meillä oli Klagissa tänä kesänä Lilli & Savu. Tempo tehnee debyyttinsä kisaradoilla syksymmällä tultuaan kisaikään, ja Watin kanssa pohditaan edelleen aksan jatkumista. Kokonaisuudessaan viikonlopun kisat menivät kohtuukivasti. Savun osalta harmaita hiuksia tuottivat kepit, sillä (liian fiksu) koira on nyt näköjään päättänyt, että pujottelu on ok aloittaa mistä välistä tahansa – pääseehän siten nopeammmin eteenpäin kun ei tarvitse aivan alusta sisään pujahtaa, etenkään kun kovaa vauhtia tullaan eikä millään malttaisi kääntyä. Ongelmahan on aivan uusi. Kivaa tämä koiraharrastus bortsun kanssa, kun käyttävät välillä noita omia aivojaan vähän liiankin kanssa! Muutoin Savun radat olivat ihan mukiinmeneviä. Nollia ei, harmi kyllä, tältä reissulta sitten sille tippunut.

Lilli oli lauantaina varsin pätevä. Se tekaisi tuplanollan (jess, eipähän tarvitse siitä stressata!), ja sijoittuikin ensimmäisellä radalla toiseksi! Osallistujia oli ko. radoilla vajaa viisikymmentä, joten mahtava homma! Toisellakin radalla sijoitus oli 4., ja kun tällä kyseisellä radalla ihanneaikaan ehtineitä nollaratoja oli kokonaiset 20 kappaletta(!), niin olen kyllä oikein tyytyväinen. Vauhtia on siis alkanut löytyä lisää! Sunnuntain radoilla pöljäilin itse, ja onnistuin jopa ekaa kertaa elämässä unohtamaan radankin… No, se ei hyvää fiilistä laskenut, meillä oli Lillin kanssa K-I-V-A-A radoilla!

IMG_0390

 

IMG_0388

Kisaamisen lisäksi viikonloppuun mahtui grillailua, ihanien ystävien näkemistä, mansikoita ja herneitä, hienojen kisasuoritusten katselua, laiskottelua… Koiria käytettiin uimassa useaan otteeseen, kun ihan vieressä oli hyvä paikka missä se onnistui. Koirat olivat todella innoissaan eikä Tempoa ja Viimaa meinannut saada pois merestä. Välillä seassa polski omien koirien lisäksi tuttuja koirakamuja, välillä vieraitakin. Onni on omistaa koirasosiaalinen lauma, josta ei tarvitse koskaan murehtia toisten koirien kanssa :). Watille ostettiin hieno kelluva rengaslelu, eikä se meinannut siitä luopua lainkaan. Eipä kelvanneet enää tavallisten keppien haku, vaan ui tyynesti ne tarkistamaan ja jätti kellumaan kun eivät olleetkaan ”oikeita”. Nirso! Savulle kelpasivat tavan kepitkin, Viima ja Tempo eivät tarvinneet mitään vaan uivat ihan uimisen ilosta. Lillikin haki hienosti keppiä uimalla. Koirilla oli hauskaa!

IMG_0382

Omia ja vieraita hauvoja polskimassa. Huomaa Watin hieno uusi uimalelu!

Klagista kotiuduttiin siis väsyneinä, mutta onnellisina. Muutoin heinäkuu on ollut varsin työntäyteinen ainakin minulla. Simo sentään on saanut lomaillakin. Koirien treenit ovat jääneet vähän turhan vähälle. Meninpä kuitenkin ja ilmoitin Watin vähän varkain toko-kokeeseen kun sattui Kemissä sopivasti vapaapäivänä olemaan.

Watin kanssa ajeltiinkin viiko sitten lauantaiaamuksi Kemiin, jossa koiranäyttelyn yhteydessä oli tokokisat. Hävettävän vähän ollaan ehditty treenailla sitten viime kokeen jälkeen tokoa. Tai no ehditty ja ehditty, oisihan sitä mutta kun on aina ollut jotain muuta. No hyppyä ollaan vähän petrattu kun Watti on tahtonut valua hypyn takaa takaisin minua kohti.

Vaan turhaanpa murehdin ennen koetta, kyllä tuo meidän Watti on sitten kiva kaveri! Tekee kyllä kokeessa parhaansa ja niin innolla että :). Luoksepäästävyydestä edellisen kokeen tapaan 10, ja nyt paikkamakuukin sujui hienosti (viimeksihän Watti nousi viime sekunnilla istumaan). Paikkamakuussa ennakoi hieman minun tullessa viereen ja ehti nousta perusasentoon juuri ennen käskyä, mutta muuten täydellinen suoritus. Seuraamiset tuttua hyvää menoa, jäävistä liikkeistä maahanmeno sujui hyvin, seisomaan jäännissä menikin maahan ja nollattiin se liike (oma moka, sanoin käskyn epäselvästi). Luoksetulo muuten hyvä mutta perusasento jäi vähän vinoksi. Hypystä kymppi täysin päinvastoin kuin itse epäilin ennen koetta! Ja kokonaisvaikutelma 10! Ykköstuloshan sieltä rapsahti siis kotiinviemisiksi ja vielä kaupanpäälle sijoitus 1. Hieno Watti!

 

 

SM-fiilistelyä

Perjantaina otin töistä puoli päivää vapaaksi, ja kaasuttelin talla pohjassa kotiin pakkaamaan (viimetingassa kuten aina) kamat kasaan. Tämän vuoden agilityn SM-kisat pidettiin Tampereella, ja kaveriksi reissuun oli lupautunut Nemon omistaja Henna, Simo oli valitettavasti töiden vuoksi pakotettu jäämään Ouluun. Hirveällä hopulla kasailin siis iltapäivästä tavarat asuntovaunuun, lähdön hetkellä muistin ottaa Lillinkin mukaan ja niin karavaani suunnattiin etelää kohti. Asuntovaunun kanssa nopeus on rajoitettu kahdeksaankymppiin, joten matka taittui verkkaiseen tahtiin. Välissä vietettiin myös reilu tunnin ruoka- ja koirien pissatustauko, joten perillä oltiin perjantain ja lauantain välisenä yönä yhden maissa.

Kahdelle ihmiselle ja neljälle koiralle oli Volvossa ruhtinaallisesti tilaa kun matkatavarat saatiin vaunun kyytiin.

Kahdelle ihmiselle ja neljälle koiralle oli Volvossa ruhtinaallisesti tilaa kun matkatavarat saatiin vaunun kyytiin.

Kisapaikka sijaitsi Hakametsän jäähallin viereisellä kentällä, ja auton vaunuineen sai kätevästi parkkiin ihan kisa-alueen viereen kun saavuttiin tuohon aikaan, aamulla olisi jo tehnyt tiukkaa. Odottaman ongelma ilmaantui heti leiriytyessä, kun vaunun akku ei inahtanutkaan tuntemattomaksi jääneestä syystä. Siispä kaasulämmitystäkään ei saanut pelaamaan (sytytys mitä ilmeisemmin vaatii sähköä). Valotkaan eivät siis sisälle syttyneet, mutta lämpimät mehut saatiin kuitenkin hellalla keiteltyä. No, kesäyö oli kohtuullisen lämmin ja vaunussa ihan sopiva lämpötila siitä huolimatta yöpymiseen. Hampaidenpesujen ja koirien iltaruokkimisen jälkeen nukahdettiin samantien pitkän matkan seurauksena.

Aamusta sää ei oikein suosinut aksaajia; harmaa taivas, tuuli puhalsi kuin mereltä ja oli KYLMÄ! Säätiedotus lupaili onneksi aurinkoa iltapäivälle, ja oma starttini oli tiedossa vasta viiden kieppeillä, joten mitäs tuosta. Kerrospukeutuminen teki tehtävänsä ja ratoja kelpasi ihailla ulkosalla. Viima ja Kiri olivat mukana reissussa, ja oli hieno nähdä, miten reippaasti ne hännät pystyssä ja innoissaan kipittivät hihnassa vaikka ympärillä oli ihmisiä, koiria, autoja, meteliä ja mitä vielä. Leikkiminen moisessa häiriössäkin testattiin kun kauppa-alueelta löytyi kiva patukka Viimalle. Täytyy sanoa, että näissä pennuissa on kyllä saalisvietti kohdallaan, jokaikinen on pikkupennusta saakka ollut todella kovia lelujen perään. Eikä Viimaakaan siis nyt haitannut laisinkaan ympäröivä hälinä, vaan keskittyi saalistamaan ja repimään aivan täysillä, ihana Viima :).

Lauantaina kisailtiin siis joukkueradat, ja me olimme Lillin kanssa OKK:n minijoukkueen ankkureina. Itselläni oli käynyt jokin älytön aivohäiriö kun tuota suoritusvuoroa mietittiin – ajattelin silloin, että ellei kukaan muu halua niin hyvin voidaan mennä millä paikalla vain, jopa viimeisenä! Lauantaina tämä höveliys kyllä vähän kadutti… Nimittäin joukkueen muut jäsenet (Kati&Pami, Jonna&Nero sekä Tiina&Muru) vetivät kolmella ekalla kierroksella niin hienot suoritukset alle, että OKK:n joukkue oli ennen neljättä kierrosta kolmantena tuloksissa! Kun tajusin, että viimeisellä radallahan olisi käännetty lähtöjärjestys, niin iski hirveä tärinä päälle, hyvä että pillimehun sai juotua. Mahaa väänsi ja seurakaveritkin ”hieman” kuittailivat kalpeasta naamasta. Minun onneni oli se, että ennen minien joukkuefinaalirataa kisattiin maksit ja medit, joten ehdin pari tuntia viettää itseäni rauhoitellen. Voi olla, että jos heti olisi pitänyt radalle mennä, olisin pyörtynyt ennen ensimmäistäkään estettä ;).

Katsojia oli runsaasti.

Yleisöä riitti.

Minien joukkuerata oli Alen Marecovicin käsialaa. Radassa oli muutamakin varsin kinkkinen kohta – ainakin meille. Keppien aloituksesta otti moni koira virheen, sillä niille mentiin suorassa kulmassa. Lisäksi keppien jälkeen oli helppo harhautua väärälle esteelle tai esteen väärälle puolen, ja heti niiden jälkeen oli putken väärä pää oikein tarjolla. Puomin alastuloakaan ei päässyt varmistelemaan kädellä vaan piti kiertää pari putkea. Jännitysmomenttia oli siis vähän liiaksikin asti. Todella hienoa työtä teki silti moni koirakko, ja nollia kertyi mukavaa tahtia radalta. Itseäni jännittivät kepit sekä puomin alastulo todella paljon ihan siitä syystä, että parissa viime kisassa Lilli oli tehnyt miltei systemaattisesti keppivirheen ja lisäksi oppinut uuden, ikävän tavan loikata kisoissa puomin kontaktin yli jättihypyllä (mitä ei tietenkään ole treeneissä esiintynyt jotta sitä olisi päässyt korjaamaan!).

Minien joukkuerata

Minien joukkuerata

Minien finaali alkoi heti maksien jälkeen, ja lähdin kävelyttämään Lilliä jo heti alussa – lähinnä kai omien hermojeni rauhoittamiseksi :). Meitä ennen siis oli lähdössä lähemmäs 70 koirakkoa, joten aivan kovin nopeasti ei päästäisi radalle. Onneksi rataantutustuminen sentään oli jaettu kahtia, eli koko porukka ei pyörinyt yhtä aikaa kentällä. Hommaa helpotti myös se, että koko aamupäivän oli saanut katsella toisten koirakoiden suorituksia kentällä ja suunnitella omat ohjauskuviot valmiiksi. Lisäksi oli nähnyt ne pahimmat ansapaikat – jotain etuja sentään viimeisenä lähtemisessä… Lähtökarsinassa odottelu vasta olikin tuskastuttavaa! Kaveritkin huomauttivat myöhemmin minun näyttäneet hyyyyvin totiselta. Vaan koittihan se oma vuoro lopulta. Jätin Lillin lähtöön ja päädyin ottamaan sen vastaan parin esteen takaa. Lillin ollessa keinulla minulle iski blackout: mikä hemmetti noista hypyistä olikaan se joka kuului seuraavaksi suorittaa?! Tuntui, että aikaa olisi kulunut ikuisuus asiaa pohtiessa (vaikkei sitä videolta huomaakaan), ja lopulta päädyin arpomaan keskimmäisen, joka onneksi oli se oikea. Pelkäämäni jyrkkä keppikulma ei tuottanut vaikeuksia vaan pääsin niistämään Lillin nätisti pujotteluun. Kun Lilli oli saanut kepit loppuun, oma olo muuttui hivenen rennommaksi. Puomille asti tehtiin nättiä työtä, ja puomin alastulon yläosassa varmuuden vuoksi kunnon paniikkijarrutuskäsky jolle yleisökin nauroi :D. No, ei vara venettä kaada, voi olla että muutoin olisi voinut napsahtaa kontaktiviitonen. Kun näin, että Lillin tassut osuivat alastulokontaktille, vedätinkin sitten rohkeammin loppuun saakka. Oli se hieno tunne tietää kolmanneksi viimeisellä esteellä että nyt olisi nollaa tarjolla ja vielä hienompi juosta maaliin ja tietää että se saatiin!! Enpä muista minkään aiemman nollan maistuneen näin makealta…

20140614_4MG_9321

20140614_4MG_9310

Lillin ja minun radan jälkeen noustiin toiselle sijalle. Toiseksi viimeiselle joukkueelle napsahti muistaakseni viitonen jotain. Kiimingin koiraharrastajien joukkue oli todellisessa iskussa tehden toinen toistaan hienompia nollaratoja. Lopputuloksissa siis 1. Kiimingin koiraharrastajat 2. Oulun koirakerho ja 3. Agility Sport Team. Huhhuh! Enpä olisi kyllä osannut arvata ennen kisareissua tätä lopputulosta… Lillin ensimmäiset arvokisat, tarkalleen vuosi kulunut kisauran korkkauksesta ykkösissä, ikää 2,5 vuotta! Kyllä minulla taitaa olla paras & reippain pikkusheltti mitä vain voi toivoa! <3 <3

Pieni koira, iso mitali :)

Pieni koira, iso mitali :)

Kaverikuva!

Kaverikuva!

Kisojen jälkeen treffailtiin vielä Savun & Nemon pentujen kesken, joita sattui olemaan kisoissa paikalla kokonaiset viisi kuudesta! Harmillisesti pikku-Mimmi uupui illalla porukasta, mutta onneksi sitä nähtiin useampaan otteeseen muulloin viikonlopun aikana :). Kaikki pennut olivat kasvaneet hurjasti, etenkin jalkoihin pituutta… Kunnon kuikeloita rimppakinttuja siis jokaikinen. Kokoerot näyttivät tasaantuneen, muutoinkin varsin tasalaatuista porukkaa tuntuvat (edelleen) olevan. Olipa kiva nähdä myös pidemmällä asuvia pentuja omistajineen! Kylläpä ne ovat saaneet hienot kodit. Pentutreffien jälkeen oli huutava nälkä, ja suuntasimme Tampereen keskustaan varsin epäterveelliselle mutta täyttävälle aterialle. No, ehkä kalorit oli juostu pois päivällä radoilla?

Urheilijan ateria

Urheilijan ateria

Sunnuntaina koittivat sitten yksilöradat. Meillä oli Lillin kanssa startti puoli yhdentoista maissa, mutta uni olisi kyllä maistunut pidempäänkin kuin puoli kymmeneen, jolloin kömmin katsomaan rataa. Mia Laamanen oli suunnitellut mineille varsin mukavan ja etenevän hyppärin, jolle oli mukava mennä. Johtuneeko sitten lauantain järkyttävästä stressistä ja hurjasta helpotuksentunteesta joukkueratoen jälkeen, mutta nyt ei jännittänyt lainkaan. Tämä vähän sitten kostautuikin, kun menin radalle kumman hälläköväliä -asenteella… Siis verrattuna siihen, että edellisenä päivänä otin joka kohdan todella tarkkaan, nyt fiilis oli ”kyllä Lilli tuon kohdan lukee, ei tuota tarvitse varmistaa…” Hah, kuuluisat viimeiset sanat. Meillä oli Lillin kanssa lähtöpaikka rataantutustumisen jälkeen heti toisena, joka ei kyllä sovi minulle lainkaan. Tarvitsisin sen hetken itseni kokoamiseen ja radan mielikuvakertaamiseen. Huono valmistautuminen ja löysä asenne aiheuttivat kiellon heti toiselle esteelle, hups! Aivan oma mokahan se oli, jätinpä sitten ohjaamatta kun etukäteen ajattelin että varmistelu on turhaa. Loppu rataa tehtiin kuitenkin hyvällä fiiliksellä, yksi kielto otettin vielä hypyltä myöhemmin, joka myös meni emännän piikkiin. Mutta väliäkö tuolla, Lilli pujotteli kepit todella hienosti, oli kuulolla juuri niinkuin pitikin, irtosi esteille ja vauhtiakin riitti. Meillä oli radalla h-a-u-s-k-a-a! Tuli tunne, että ollaanhan me tässä vuoden aikana hitsauduttu yhteen varsin hyväksi tiimiksi, mikäs sen parempaa :).

Kuva: Sirpa Saari

Kuva: Sirpa Saari

Kuva: Sirpa Saari

Kuva: Sirpa Saari

Loppupäivä ihailtiinkin sitten hienoja suorituksia auringonpaisteessa – sunnuntain sää oli suosiollisempi kuin lauantain… Saatiin taas selville uudet suomenmestarit, joista mieleen jäi etenkin maksien voittajien Pasin&Wiun todella hieno rata. Kotimatkalle lähdettiin sitten illansuussa väsyneinä mutta tyytyväisinä, lompakko kojuihin keventyneenä ja koirat reporankoina häkeissään nukkuen.

Aivan parasta matkaevästä löytyi Oriveden ABC:n pihasta savukalakojusta, namnam!

Aivan parasta matkaevästä löytyi Oriveden ABC:n pihasta savukalakojusta, namnam!

Kotiutuminen tapahtui vasta yön pikkutunneilla, mutta mikäs se oli kesäyössä ajaessa kun valoa riitti. Kiitos vain Hennalle, joka jaksoi ajaa ison osan paluumatkasta minun torkkuessa! Kotona odottikin ihana yllätys, kun Simo oli ostanut minulle&Lillille kukkakimpun kortteineen ja herkkuja, kun olimme ”agilityttäneet hyvin”! Oli kuulemma ollut jännittävää seurata joukkuefinaalia livestreamista :).

kukkia

Ensi vuonna kisaillaankin sitten täällä meidän kotikulmillamme! Pitänee alkaa jo nyt hiomaan moovseja, ettei tarvitse ensi kesänä paniikkijarrutella puomilla…

Vappureissu, osa 4: Vuokatti

Kotkan kisoista lähdettiin ajelemaan suoraan pohjoiseen heti kun kisakirja oli saatu haettua. Matkaa oli nimittäin pitkästi taitettavana, sillä tarkoitus oli olla Kajaanin seudulla iltaan mennessä. Tämä siksi, että maanantai-aamuna minulla alkoi Kainuun keskussairaalassa opintoihin liittyvä työharjoittelu. Minulle ajomatka oli tietysti helppo, sillä Simo(-parka?) ajoi koko matkan. Helppoa kuin heinänteko!

Syystä taikka toisesta itse Kajaanista ei löydy yhtään leirintäaluetta, joten päädyimme ajelemaan 30 km päähän Vuokattiin, missä niitä oli ihan valittavaksi asti. SFC:n alue Kattivankkuri löytyi heti Vuokatinvaaran juurelta, eikä hintakaan huimannut päätä, 19 e yöltä sähkön kanssa. Alue oli miltei tyhjä, sillä rinteet olivat menneet kiinni viikkoa aiemmin ja kesäkausi luontoturisteineen ei ollut vielä käynnistynyt alueella. Meidän lisäksemme leirintäalueella taisi olla kokonainen yksi toinen vaunukunta. Suihkutilat olivat juuri tuolloin remontissa, mutta sen vuoksi puusaunaa pesutiloineen sai käyttää ilmaiseksi (normaalisti ilmeisesti jokin saunamaksu). Meitähän asia ei haitannut! Puusauna oli miltei uusi, tilava ja siisti. Vaunu saatiin parkkiin melkein viereen, joten sauna tuli lämmitettyä molempina iltoina. Ihanat, pehmeät löylyt, parempia en ole aivan hetkeen kokenut. Saunasta saatiin siis nautiskella aivan kaksi ja makkaratkin paisteltiin uuninpesässä saunan jälkeen.

Ulkoilumaastot ovat Vuokatissa tunnetusti aivan mahtavat, eivätkä pettäneet nytkään, vaikka keli ei aivan suosinut. Hieman pilvistä ja harmaata siis, eivätkä lumet vielä olleet täysin ehtineet sulaa. Maa oli kosteaa ja lätäköitä riitti. Valittiin umpimähkään reitti vaaran juurelta pitkospuineen ja kaikilla oli kivaa: ihmisillä ja koirilla.

MK239199

MK239206

MK239264

MK239290

MK239188

Watti päätti tosiaan heitää talviturkkinsa ja onnistui vähän säikäyttämäänkin meidät. Metsässä oli isoja ojia, jotka varmaan normaalisti ovat matalampana, mutta nyt kevään sulamisvesien valuttua niihin pinta oli korkealla. Päällä oli ohut kerros jäätä, joka ilmeisesti hämäsi Wattia talven jälkeen sen verran, että se luuli yli pääsevän kävelemällä. Sinnehän sen humpsahti uppeluksiin syvänteeseen, mutta miltei heti onneksi pää oli taas pinnalla. Ojan reuna vain oli sen verran jyrkkä ja jäinen, että Watti ei näyttänyt pääsevän ylös vedestä millään. Olin jo juoksemassa sitä kohti (ja samalla mietin paniikissa miten märkä koira saadaan hilattua jyrkästä kuopasta ylös, juuri tällä kerralla sillä ei tietenkään ollut pantaa kaulassaan) kun se onneksi sai ponnisteltua ylös. Huh! Watti ei tietenkään ollut koko hommasta moksiskaan. Turkin ravistus ja siinä se, se olisi edelleen ollut menossa uimaan kaikkiin vastaantuleviin lampareisiin…

Vuokatissa vietettiin siis leppoisissa tunnelmissa muutama yö, jonka jälkeen Simo suuntasi koko katraan kanssa kotia kohti minun jäädessä sorvin ääreen keskussairaalaan. Huippu reissu taas kerran! Innolla odotellaan kesän retkiä :).

 

Vappureissu, osa 3: Kouvola ja Kotka

Repovedeltä suunnattiin auto kohti Kouvolaa. Olin ilmottautunut jo kevättalvella Kouvolassa järjestettävälle agilityn koetoimitsija 2 -kurssille, sillä yhtään lähempää ei sattunut sopivalle päivälle kyseistä kurssia. Repovedeltä ajeltiin Kouvolan lähellä sijaitsevalle pienehkölle Kevätin leirintäalueelle, missä oli tarkoitus viihtyä yön yli.

IMG_2082

IMG_2084

Leirintäalue oli tyypillinen pieni SFC-alue: paljon kausipaikkalaisia, ok peseytymis- ja saniteettitilat, itse alue ja sen palvelut eivät olleet kauhean ihmeelliset. Ranta olisi löytynyt, mutta koska sää oli mitä oli, jäi meiltä sekä koirilta talviturkin heittäminen tuonnemmaksi (jokaan Watilla ei tuosta kulunut kuin muutama päivä…). Alue oli kuitenkin varsin edullinen ja rauhallinen, joten yö meni siellä ihan mukavasti. Tai olisi mennyt, ellei meiltä olisi jäänyt lämmityspatteri kotiin ja yöllä ilman painuessa nollan tienoille, nimittäin kaasulämmitin alkoi illalla hetken pelattuaan kenkkuilemaan, eikä vaunua saatu kovin lämpimäksi… Viimalle löytyi onneksi verkkarit päälle ja minulla sattui olemaan hiustenkuivain mukana! Kuivaimella puhallettiin sitten lämmintä ilmaa vaunuun. Onneksi vaunu on pieni ja meitä varsin monta henkilöä sisällä sitä lämmittämässä, joten se saatiin yön ajaksi aivan siedettävän lämpimäksi.

IMG_2089

Aamutuimaan ajelin kurssipaikalle Valkealaan Kouvolan seudun seurakoirakerhon hallille, Simon jäädessä tekemään etätöitä läppärin kanssa leirintäalueelle. Kurssi sujui varsin mukavasti ja neljän maissa hommat olivat jo pulkassa. Ensi kesälle olisi siis tiedossa harjoitteluiden suorittamista, viisihän niitä taisi kaiken kaikkiaan olla, jotta ylitoimitsijana saa toimia. Kurssillä oli paljon vanhaa tuttua asiaa, mutta myös uusia näkökulmia ja huomioita tarttui mukaan. Kiitokset vain järjestävälle taholle ja kouluttajalle!

Kun kurssilta oli selviydytty kunnialla takaisin leirintäalueelle, pakattiin kamppeet taas kerran kasaan ja koirat auton konttiin. Auton nokka suunnattiin kohti rannikkoseutua Haminaa ja Kotkaa kohti – matkalla tosin tehtiin mutka Motonettiin ja haettiin lämmityspatteri mukaan loppureissua helpottamaan! Seuraavan päivän ohjelmassa olivat agilitykisat Kotkassa. Alunperin ajattelimme, että olisimme yöpyneet väliyön Haminassa, mutta kaupunkiin ajeltuamme emme onnistuneet löytämään yhtäkään ruokapaikkaa joka olisi ollut a) sijainniltaan sellainen, että vaunun saisi pysäköityä näköetäisyydelle ja b) muu kuin pikaruokapaikka. Koska emme ole vielä ehtineet (saaneet aikaiseksi) rakentaa vaunuun kunnollista koiraporttia, neurootikkoina pelkäämme aina että koirat saavat yksin ollessaan vaunun oven avattua sisältä ja häviävät horisonttiin. Niinpä meillä on tapana käydä reissuilla ravintoloissa niin, että näemme sisältä asuntovaunun ja voimme ruokailla rauhallisin mielin. Haminassa ei myöskään ollut lähellä keskustaa yhtään leirintäaluetta ja ainoa lähivaihtoehto yöpymiseen olisi ollut vielä tähän vuodenaikaan autio vierasvenesatama, joka ei kovin houkuttelevalta näyttänyt. Ajelimme siis pikaisen haminakatsauksen jälkeen Kotkaan.

Kumpikaan meistä ei ollut koskaan aiemmin käynyt kunnolla Kotkassa, ja kaupunki oli molemmille positiivinen yllätys. Siisti, kaunis keskusta vanhoine taloineen ja puineen sekä istutuksineen, useampia viihtyisän näköisiä ruokapaikkoja ja merenrannassa. Löysimme heti keskustaan ajettuamme pienen nepalilais-intialaisen ravintola Mustangin jonka edessä sattui sopivasti olemaan vapaita parkkiruutuja, johon yhdistelmä sopi kuin nenä päähän. Sinne siis. Etnisen ruuan ystävinä löytö ilahdutti. Paikka oli vaatimattoman näköinen, mutta mitäpä siitä. Ravintolassa oli todella ystävällinen palvelu ja ruoka maistuvaa! Hintakaan ei päätä huimannut (pääruoat illallisaikaan noin 10-17 euroa). Pöydästä näki sopivasti vaunun

IMG_2090

kotka1

Kertaalleen ruokailun aikana koirat kyllä aiheuttivat huvittavan tilanteen. Koirat ovat siis jo oppineet varsin rutinoituneiksi karavaanareiksi, eivätkä ne aivan joka risaukseen reagoi ja ottavat vaunussa omalla paikallaan varsin lunkisti. Tempolla on kuitenkin vahtiviettiä, eikä Wattikaan hiljaiseksi jäisi, jos joku yrittäisi vaunuun sisään. Ravintolassa ruokaillessamme siis kuulostelimme välillä kuuluuko ulkoa mitään, eli vahtivatko koirat ohikulkijoita tms. Hiljaista tuntui olevan, kunnes yhtäkkiä alkoi järjetön älämölö. Tällä kertaa koirilla oli kyllä syytäkin haukkua. Kadulla köpötellyt mummo oli nimittäin päättänyt käydä tirkistämässä vaunuun vähän lähempää sisälle, ja oli mennyt kurkistamaan aivan takaikkunaan kiinni jotta näkisi vaunuun sisään. Tästäpä koirat riemastuivat, sillä niiden aitaus on heti takaikkunan vieressä, eivätkä ne tietenkään pitäneet ventovieraasta kurkottelemassa ikkunalla. Kyllä näytti mummo nololta ja katseli vaivihkaa ympärilleen kiiruhtaessaan pois paikalta, kun noin yllättettiin uteliaisuudesta ;).

Ruokailun jälkeen kiiteltiin kovasti sapuskoista ja lähdettiin ajelemaan leirintäalueelle, sillä kello oli jo yli yhdeksää. Kohtuullisen lähellä Kotkan keskustaa sijaitsee Santalahden leirintäalue, jossa päätimme yöpyä. Leirintäalue oli yksi harvoista suomalaisista viiden tähden alueista ja sen kyllä huomasi. Alueen ajoväylät oli asvaltoitu, alue oli valaistu ja aidattu, vartiointi oli ympärivuorokautista, kauniit nurmikot ja upouusilta näyttävät huoltorakennukset. Vastaanoton yhteydessä toimi pieni kahvila ja uimaranta oli aivan vieressä. Heti alueen vierestä lähti ulkoilureittejä, jotka valitettavasti tiukasta aikataulusta huolimatta jäivät nyt tällä kertaa hyödyntämättä. Itse alue oli kyllä sen verran viihtyisä ja Kotka samoin, että toistekin sinne mennään varmasti. Alue oli hieman hintavampi, kuin normaalisti käyttämämme leirintäalueet (SFC-alennuksella lämmityssähkön kanssa kahdelta hengeltä 30 euroa /yö), mutta oli kyllä sen arvoinen paikka. Vaunuille oli tarpeeksi suuret alvaltoidut paikat, joiden vieressä pieni tila pöydälle ja tuoleille sekä nurmikkoa. Koirien aitaukselle oli hyvin tilaa myös vaunun kupeessa, ja koko alue oli todella siisti.

Santalahteen tullessa oli jo hämärää...

Santalahteen tullessa oli jo hämärää…

Seuraavana aamuna, sunnuntaina siis, ajelimme Agi-Kotkan kisoihin, missä oli kolme starttia kolmosille. Tällä kertaa tuloksilla ei juurikaan juhlittu, sillä ensimmäisen startin startin mokasin itse linjaamalla huonosti Lillin lipsahtaessa väärälle esteelle (ja ottipa sillä radalla vielä elämänsä ensimmäisen lentokeinunkin!), toisella Lilli itse päätti irrota hieman omatoimisesti ja kävi suorittamassa väärän hypyn – jos siis vielä viime talvena valittelin, että koira ei irtoa niin eipä ole sitä huolta enää ;). Kolmas rata oli muuten varsin sujuva ja hyvää menoa, mutta heti alussa ollut musta pussi taisi olla Lillille liian paha nakki piiiitkän kisa- ja treenitauon jälkeen. Viitonen napsahti siis kiellosta, mutta muutoin olen rataan varsin tyytyväinen. Sylkkäri ja jyrkähkö takaaleikkaus kepeille onnistuivat nappiin, samoin irtoaminen halutussa kohdassa ja ne omat jalkanikin näyttivät tällä kertaa juoksevan eteenpäin kohtuullisen sutjakasti (oma heikkouteni on siis huono eteneminen radalla). Aiempi inhokkiohjaukseni sylkkärikin osoittautui varsin käteväksi. Jossain ollaan siis kehitytty!

Nämä ilmeet agiradoilla on aina niin mahtavia... ;) Kuva: Johanna Kiviharju

Nämä ilmeet agiradoilla on aina niin mahtavia… ;)
Kuva: Johanna Kiviharju

Vauhdikkaasti maaliin. Kuva: Johanna Kiviharju

Vauhdikkaasti maaliin.
Kuva: Johanna Kiviharju

Kisapaikalla treffattiin myös Savun pentu Mimmi (ent. Nopsa), joka siis tätä nykyä asustelee sillä seudulla. Mimmi oli tietysti päässyt perheensä mukaan haistelemaan agikisojen tunnelmaa, tuleehan siitä sitten isona myös aksakoira! Mimmillä ja Viimalla oli varsin railakkaat leikit ja iloinen jälleennäkeminen. Oli hauska seurata isojen koirien ja Mimmin kohtaamista. Ne tunnistivat aivan selvästi toisensa ja olivat tyytyväisiä kohtaamiseen. Kiitos omistaja-Johannalle, kun viitsi tuoda Mimmin meitä moikkaamaan! Kiva oli nähdä, että Mimmi oli edelleen reipas ja energinen pikkukoira, joka innolla katseli kisapaikan hyörinää.

Viima alakynnessä?

Viima alakynnessä?

Söpöliini-Mimmi

Söpöliini-Mimmi

Viima pääsi toki myös kurkistelemaan kisapaikkaa, ja olikin todella rohkea typykkä. Ensimmäistä kertaa siis nyt ”ihmisten ilmoilla”, eikä yhtään haitannut vieraat koirat ja ihmiset. Päinvastoin näytti ketuttavan, kun hihna oli turhan lyhyt eikä kaikkia päässytkään moikkaamaan! Emäntäkin koppasi aina välillä syliin kun vauhti tahtoi kiihtyä liiaksi radan reunalla. Jospa tämä ennakoisi vauhdikasta uraa myös agiradan aitojen sisäpuolella…