Vappureissu, osa 2: Repovesi

MK238940

Orilammelta ajeltiin siis seuraavana päivänä läheiseen Repoveden kansallispuistoon, kuten suunniteltiin. Repoveden karttaa ja kuvia oltiin jo katseltu sillä silmässä viime kesänä, mutta tuolloin se ei sopinut minkään kesäreissun reitin varrelle. Luontoon.fi -sivustolla oli kuitenkin sen verran houkutteleva kuvaus ja kun vielä jostain keskustelupalstalta kuulin kehuja koiraihmisiltä paikasta, niin olihan sinne päästävä retkeilemään edes päiväksi.

Koska meillä nyt oli mukana yksi pikkupentu, päätettiin että tehdään tällä kertaa vain lyhyt kävelyretki eväiden kanssa, ja jätetään pidemmät patikoinnin toiselle reissulle. Viiman kanssa toimi reissulla hienosti sama taktiikka kuin Tempon kanssa vuosi sitten: sopivan kokoinen reppu tuohon etupuolelle kantoon, jossa tyllerö matkusti tyytyväisenä suurimman osan matkasta. Välissä pääsi toki jaloittelemaan taukojen aikana ja lyhyitä pätkiä käpystelemään muiden koirien kanssa. Etukäteen vähän mietiskelin, kuinka Viima mahtaa repussa matkustamisen suhtautua (Tempo ei alkuun ollut hommasta kovin innostunut), mutta huoli aivan turha. Siellä se tökötti kuin tatti, aivan tyytyväisenä katsellen maisemia.

MK239016

MK238948

Repovedeltä valittiin tälle kertaa siis noin viiden kilometrin mittainen Ketunlenkki, joka alkoi ja päättyi Lapinsalmen (?) parkkipaikalle. Reitillä on pitkähkö riippusilta sekä käsitoiminen lossi, kumpaisetkin eri päissä reittiä. Päätimme kulkea tällä kertaa reitin niin, että aloitimme riippusillan päästä – ihan siltä varalta että meillä ei ollut mitään tietoa miten koirat siihen mahtaisivat suhtautua. Olisihan se vähän kurjaa kulkea 4,5 km ihan vain huomatakseen, että mokomat kieltäytyvät ylittämästä siltaa ja palata samaa reittiä takaisin ;). Lossista ei osattu huolestua, koska kukaan koirista ei arastele vettä eikä liikkuvia alustoja.

MK238965

Tästä pitäisi yli mennä!

Mahdetaanko päästä yli?!

Emäntää jännittää!

Riippusilta oli siis heti lenkin alussa, noin 400 m parkkipaikalta. Pitkä ja korkeahan se oli, mutta varsin hyvää tekoa, ja molemmilla sivuilla oli verkkokaiteet. Ilman niitä ei olisikaan uskallettu lähteä koiria yli viemään, joku voisi hyvinkin lipsahtaa alas! Eniten pohdittiin etukäteen Tempon menoa, sillä kun tyypillisesti on varsin vahva tahto ja jos se päättää ettei jokin asia ole hyvä homma, ei siinä kauheasti ole vaikutusmahdollisuuksia. Tempo on siis koiristamme selvästi itsenäisin ja eniten omaan arvostelukykyynsä tukeutuva. Muut koirat – etenkin Watti ja Lilli – luottavat miltei sokeasti meidän ihmisten päätöksiin. Vaikka jokin asia epäilyttäisikin aluksi, yrittävät ne silti parhaansa kun näkevät että me olemme ok asian kanssa, eli mitään hätäiltävää ei ole.

Tempopa yllätti meidän todella, ja käveli heti ilman mitään mutinoita sillan yli! Simo meni siis edeltä Tempon ja Watin kanssa (Watti joukon kärjessä reippaana!), Tempo perässä. Ei ollut kerrassaan mitään ongelmia, vaikka silta tietysti heilui jonkin verran, ja pohjalautojen väleissä oli leveät raot, joistä näkyi alas. Simon päästyä toiselle puolen tulin perässä Savun, Lillin ja Viiman kanssa. Viima tietysti oli jo tässä vaiheessa pakattu visusti reppuun kaulaa myöten… Savu meni edeltä todella rohkeasti, Lilli heti perässä. Lilliä vähän huolettivat sillan pohjassa olevat raot, jotka olivat sen verran leveitä että sen pienet sheltin tassut mahtuivat helposti putoamaan niiden väleistä. Se katselikin tarkkaan minne jalkansa asetteli ja pidin vauhdin sopivan verkkaisena, jotta se ehti rauhassa katsoa reitin. Muutoin ei ollut mitään hämminkiä niidenkään kanssa! Vitsit, että oltiin Simon kanssa tyytyväisiä meidän sakkiin, rohkeita veikkoja – koska emäntää ainakin hermostutti korkean ja sillan ylitys, näköjään enemmän kuin koiria! Eipä haitannut heiluva ja huojuva, korkea alusta, raot ja läpinäkyvä kaide, joista näki kauas alas.

Täältä tullaan!

Täältä tullaan! Koirallisille reissaajille vinkki: silta näyttää tässä kuvassa ”tukevammalta” kuin todellisuudessa onkaan, eli kaikki koirat eivät välttämättä yli mene.

Reitti vei seuraavaksi Katajavuorelle (muistankohan nimen oikein), eli kallioinen huippu, jonne kivuttiin tuhottoman pitkät, jyrkähköt portaat. Se oli vaivan arvoista, sillä huipulta oli varsin makeat näkymät kansallispuistoon. Päällä vietettiinkin seuraavaksi evästauko ja koirat saivat vettä juodakseen.

Portaita riitti ja riitti ja riitti...

Portaita riitti ja riitti ja riitti…

repovesi1

Hulppeat maisemat

Hulppeat maisemat

Onneksi päätimme kiertää lenkin nimenomaan tässä suunnassa: portaat olisi kyllä ollut tuskallista tullat alaspäin, etenkin koirien kanssa. Katajavuorelta matka jatkui metsäisiä polkuja pitkin. Ketunlenkki ei ollut mitään helppokulkuista tasaista metsätietä tai edes pitkospuita, vaan enimmäkseen kivikkoista, epätasaista ja juurakkoista polkua kiemurreltiin pitkin metsää, hiki tuli Viimaa raahatessa. Reitti oli merkitty oransseilla maalimerkeillä puissa, joskin matkan varressa jouduttiin useampaan otteeseen vähän arpomaan suuntaa risteyksissä, merkit eivät siis olleet aivan ajantasalla.

repovesi2

Matkan varrella olisi ollut kota ja nuotiopaikkakin. Harmi, ettei etukäteen oltu selvitetty asiaa, olisipa ollut mukava paistella makkarat puolivälissä matkaa. Nyt kuitenkin ohitimme laavun rivakkaan tahtiin.

Loppupäässä Ketunlenkkiä tulikin vastaan kapeahkon salmen ylitys käsikäyttöisellä lossilla. Jälleen jännitin etukäteen vähän koirien suhtautumista asiaan kun lossin näin: sen pohja oli harvakseltaan laudoitettu, väleistä mahtuisi helposti isommankin koiran tassu lipsahtamaan. Lossi oli aika pieni ja siten hieman kiikkerä. Koirat eivät olleet kuitenkaan moksiskaan, vaan kapusivat reippaasti kyytiin, ja ihailivat tyytyväisinä järvimaisemaa Simon hilatessa meidät salmen ylitse. Watti ainoana tuotti hieman harmaita hiuksia, se kun olisi halunnut ehdottomasti uimaan…

Lossi piti hilata vastarannalta ennekuin päästiin kyytiin. Onneksi oli mies mukana tekemässä raskaat työt!

Lossi piti hilata vastarannalta ennekuin päästiin kyytiin. Onneksi oli mies mukana tekemässä raskaat työt!

Lossi

Lossi

Lossilta ei ollutkaan enää pitkä matka parkkipaikalle. Lenkki oli varsin mukava, kansallispuistossa hieno ja puhdas luonto, eikä nyt tullut vastaankaan kuin yksi toinen seurue, saimme siis aivan rauhassa käveleskellä. Hyvä mieli jäi koirien rohkeudesta! Repovesi mahdutetaan varmasti toistekin ohjelmistoon jos ja kun kisareissut vievät taas sille suunnalle. Kartassa ainakin näkyi monen monta erilaista reittivaihtoehtoa ja laavuja, kotia ja autiotupiakin taisi olla useampia. Koirat nauttivat retkeilystä, me ihmiset samoin!

Vappureissu: Orilammen Lomakeskus

Vapun alla kaivettiin taas asuntovaunu talvilevolta volvon nuppiin. Vaikkei sää oikein näyttänyt suosivan meitä, niin reissua ei voinut lykätä muutamaa päivää enempää, sillä olin jo talvella ilmottautunut Kouvolassa järjestettävälle koetoimitsija 2 -kurssille (agility). Pohjoisen kurssivalikoima oli tänä keväänä jostain syystä hyvinkin suppea, ja töiden sekä koulun puolesta seuraava mahdollisuus olisi tämän kurssin jälkeen ollut vasta ensi syystalvena. Liian pitkä aika siis, kesällähän on hyvää aikaa suorittaa vaadittavat harjoittelut. Sovittiin siis Simon kanssa, että tehdään yhdistetty patikointi-/kouluttautumis-/kisareissu asian tiimoilta. Lisäksi viimeinen Savun pennuista, Sisu, toimitettaisiin lähemmäs tulevaa kotiaan samalla reissulla, jotta omistajan ei tarvitsisi ajella taas Helsingistä Ouluun saakka. Monta kärpästä yhdellä iskulla.

Ensimmäinen yö talven jälkeen asuntovaunussa vaati taas hieman totuttelua ja orientoitumista hommaan. Valitettavasti lähtö kotoa oli – tuttuun tapaan – hätäinen, epäorganisoitu ja sekasortoinen (”Mitä pakataan? Öö, otetaan summassa jotain mitä ehkä voi tarvita”). Ei siis yllättänyt, että noin puolet tarvittavista tavaroista jäi kotiin, mukaanlukien lämpöpatteri! Noh, hätä ei ollut tämän näköinen, onhan meillä vaunussa a) kaasulämmitys ja b) vesikiertoinen sähköllä toimiva lämmitys kilowatin vastuksella. Sen kun lyö vaunun leirintäalueella troikan nokkaan ja siinä se!

Ekan yön leiripaikaksi Simo oli bongannut netin ja leirintäalueoppaan avustuksella Repoveden kansallispuiston vieressä sijaitsevan Orilammen Maja- ja Lomakeskuksen. Koska Sisu (nykyisin Crono) käytiin tiputtamassa välissä Heinolaan, pääsimme perille vasta iltahämärissä yhdentoista kieppeillä. Ilma oli ikävästi viilentynyt illan aikana, eikä vaunun kanssa leiriytyminen ollut mitään mukavinta touhua pimeällä. Normaalisti touhu käy hyvin näppärästi molempien hoitaessa omat hommansa (minä ruuvaan tukijalat alas ja Simo virittelee kaasun päälle ja vaunun sähköön).  Nyt oli näpit jäässä, järki samaten ja taskulamppu muiden tarpeellisten tavaroiden kanssa kotona hyvässä tallessa. Vaunu kuitenkin saatiin paikoilleen, aitauskin vaunun eteen koiria varten ja sähköjohto paikoilleen. Koirat käytettiin pikaisella iltalenkillä pilkkopimeässä, ja vetäydyttiin vaunuun iltapalalle ja yöunille. Iltapalaksi keiteltiin kaasuliedellä savuporokeitto leipineen, nam nam. Vaunussakin alkoi jotenkuten tarkenemaan…

Hyvin tarkeni - vaatteet päällä

Hyvin tarkeni pentukin – puettuna!

Emme koskaan käytä vaunussa yön aikana kaasulämmitystä, vaikka se toki olisi mahdollista, vaan säiden niin vaatiessa meillä on tapana ottaa leirintäalueelta sähköpaikka. Normaalisti vuoden kylminä aikoina meillä on lisäksi lämpöpatteri vaunussa mukana. Nyt se jäi kotiin kaikessa kiireessä. Ei auttanut kuin luottaa vaunun omaan vesikiertoiseen, melko tehottomaan sähkölämmitykseen. Onneksi ulkona ei sentään pakkasta ollut, tai ainakaan kovin paljon alle nollan. Alkulämmityksen jälkeen lämpötila sisällä pysyi varsin mukavasti vajaan kahdenkymmenen asteen kieppeillä koko yön. Paksu untuvatäkki osoittautui hyväksi! Koirat kyllä näyttivät varsin tyytyväisiltä lämpötilaan ja nukkuivat omalla paikallaan tyytyväisinä.

Orilammen lomakeskus ei jättänyt mitään kovin ihmeellistä muistoa itsestään. Kohtuullisen asiallinen paikka, joskin meneillään oli ilmeisesti jotain remonttia/tietyötä ja paikka näytti vähän keskeneräiseltä. Kausipaikkalaiset olivat vallanneet kaikki parhaat järvenrantapaikat tiiligrilleineen ja terasseideen, mutta näinhän se tahtoo olla joka paikassa. Huoltorakennus, missä olivat wc:t ja suihkut oli vanha mutta toimiva, joskaan suihkua ei tullut testattua tässä paikassa, olihan vasta iltapäivällä lähdetty kotoa. Myöskään keittiötiloja ei katsastettu, sillä vaunun kaasuliesi riitti tällä kertaa ruuanlaittoon.

Isoimmaksi miinukseksi muodostui koirallisen kannalta huonot lenkkimaastot(!). Vaikka alue sijaitsee käytännöllisesti katsoen keskellä ei mitään, luonnonhelmassa, menee aivan alueen vierestä junarata missä kulki tavarajunia varsin tiuhaan tahtiin. Aluetta rajasi toiselta sivulta isohko autotie, eikä mitään kivoja metsäpolkuja näkynyt ainakaan lähimailla. Leiriytymisalue oli siis kohtuullisen kapea soiro tien ja järven välissä. Hinta oli kuitenkin kohtuullinen 17e/vrk (SFC-hinta) + sähkö 5e/vrk ja Repoveden kansallispuistoon oli vain vartin ajomatka, joten alue täytti tarkoituksensa. Pidempään viipymiseen emme sitä kuitenkaan ajatelleet käyttää.

Aamulla taas pikainen pissatuslenkki koirien kanssa, ruuanlaittoa ym., kunnes hauvat komennettiin auton takaluukkuun ja vaunu pakattiin valmiiksi lähtöä varten. Se jätettiin odottamaan alueelle luvan kanssa patikkareissulta paluuta, ja suuntasimme Volvon kohti Repoveden kansallispuistoa.

MK238939

Hurtta-halli tsekattu!

Sunnuntaiaamuna törkeän aikaisin startattiin auto pihasta kohti Seinäjokea ja Hurtta-hallia. Takana oli molemmilla maksimissaan kolme, neljä tuntia yöunia huonosta unirytmistä johtuen, joten silmät ristissä pakattiin kamat kyytiin. No, oikeat koirat sentään muistettiin ottaa mukaan eikä kisakirjakaan unohtunut. Pikkuveli tuli meille vahtimaan muita haukkuja. Tiet olivat onneksi sulat ja siistit, joten matka sujui kohtuullisen leppoisasti – minä torkuin ja Simo-raukka ajoi… Täytyy sanoa, että tällainen talvi on juuri minun makuuni, ei lainkaan lunta ja pakkastakin hyvin vähän. Nytkin lämpöasteet huitelivat siinä plussan puolella koko reissun ajan. Enpä muista toista talvea, jolloin tammikuussa pärjäisi ulkona tuulihousuilla ja ohuella takilla.

Seinäjoella löydettiin helposti navigaattorin avulla uuden hienon Hurtta-hallin luokse. Parkkitilaa oli erittäin hyvin, hallin sijainti tuntui olevan optimi (ei missään perämetsissä mutta silti rauhallisella alueella) ja itse halli – se oli hieno! Valoisa, tilava, lämmin, hyvä pohja. Jospa meillekin tänne Ouluun vielä jossain vaiheessa saataisiin yhtä makea treenipaikka… Itseasiassa nyt kisojen jälkeen olen sitä mieltä, että tuo pohja taisi olla yksi parhaista millä olen kisannut. Kumpikaan ei liukastellut, minä eikä koira. Lisäksi sopivan joustava vaan ei liian pehmeä, kohtuullisen nopea alusta.

Odotukset kisoille eivät kovin kummoiset olleet, vaan noihin kisoihin tuli ilmottauduttua oikeastaan siitä syystä että meillä oli aivan muuta asiaa Seinäjoen suunnille nyt viikonloppuna ja halusin samalla tsekata uuden hallin.

Ensimmäiseen rataantutustumiseen mennessä fiilis ei ollut kovin loistava, väsytti ja päätä särki valvomisen jäljiltä. Simo jäi suosiolla autoon kuorsaamaan. Rata tuntui kuitenkin jo tutustumisessa oikein mukavalta, ja olokin koheni pikkuhiljaa aivojen heräillessä. Lillin lähtövuoro oli seitsemäntenä, varsin mukava paikka siis. Ehtii valmistautua tutustumisen jälkeen rauhassa, mutta ei joudu odottelemaan liian pitkään omaa vuoroa; minulla on vähän taipumusta alkaa jännittämään ennen starttia mikäli lähtövuoro on kovin kaukana. Heti radan alussa Lilli tuntui todella hyvältä ohjata! Päälle napsahti se huippu fiilis, tiedättekö, kun koiran kanssa ollaan ihan eikä melkein samalla aaltopituudella, sitä voi vain heitellä esteille ja itse irrota rennosti kauas, luottaa että koira tekee juuri sen mitä pitääkin, eikä yhtään tarvitse turhia varmistella. Sellainen ”agility-flow”! Tulosta syntyi:

C hyppyrata tulokset, Seinäjoki 5.1.2014

Fiilis ei siis valehdellut, sillä saatiin tulokseksi nolla varsin hyvällä ajalla, voitto ja hyppyserti :). Sertiä ei todellakaan tultu hakemaan, vaan lähinnä pitämään kisarutiinia yllä, joten oli hyvin mieluinen yllätys! Ehkä osansa oli sillä, että radalle mennessä ei ollut mitään paineita eikä tulostavoitteita. Sm- ja karsintanollat on jo kasassa tuplaa myöten, joten ei tarvinnut yhtään pelata varman päälle (ei kyllä muutenkaan pitäisi), ja päätin jo rataantutustumisessa että annan vain mennä enkä valitse ohjauskuvioita varman päälle. Tutustumisessa käytin aikaa linjaamisten ja rytmitysten miettimiseen. Valitettavasti ensimmäisestä radasta ei ole videota, koska kepo nukkui tuossa vaiheessa edelleen autossa umpiunessa…

Toinen rata meni kohtuullisen mukavasti sekin, joskin keppien aloituksesta napsahti viitonen, harmillista. Videolta jälkikäteen katsottuna ehkä saatan itse työntää Lilliä vähän liikaa keppien taakse vauhdissa, ja se katsoo juuri kepeille lähettämisen hetkellä minua eikä keppejä. Tajusin jälkikäteen, että Lilli luottaa kepeille lähetyksessä todella paljon äänikäskyyn eikä niinkään vartaloapuihin ja linjaamiseen kuten muilla esteillä. Tässä siis on työstettävää keväälle. Esimerkiksi Kajaanissa kisatessa meluisassa palloiluhallissa Lilli ei selvästikään kuullut keppikäskyä ja otti kiellon, vaikka normaalisti hakee kepit erittäin hyvin itsenäisesti. Täytyy laittaa tämä muistiin! Muuten rata meni varsin mukavasti, sokkari-pakkovalssit, putken pimeään päähän irroitukset jne. onnistuivat juuri niinkuin suunnittelinkin. Olin todella tyytyväinen Lillin työskentelyyn.

Kolmannelle radalle menin vähän samalla asenteella kuin ensimmäiselle – ei mitään tavoitteita (koska seuraavat agisertit saadaan ottaa vastaan aikaisintaan ensi syksynä). Selvästi meille sopiva mielentila; Lilli oli erittäin hyvässä moodissa, irtosi ja eteni vauhdilla, kuunteli ohjausta täsmällisesti ja puomikin meni koko matkan laukalla (tämän asian kanssa on vähän takkuiltu). Koko radan ajan oli hyvä flow taas päällä ja tuloksena päivän toinen nollavoitto! Hieno pieni sheltti :). Kepokin oli jo hereillä, joten tästä radasta on videokin:

Putken ja puomin jälkeisellä hypyllä Lilli ajautuu turhan pitkälle. Lieko tassukarvat tehneet tepposet ja liukuu vai mistä johtuu? Lopussa ennen putkea valssi on vähän myöhässä. Vielä kun saisi tuon oman käsien heilumisen pois, niin olisin tyytyväinen tai ainakin tyytyväisempi. Kiva rata silti: nopeat kepit, poispäinkääntö keinulle keppien jälkeen toimi (ei olla ennen käytetty radalla poispäinkääntöä, itseasiassa harjoiteltiin vasta koko homma uutena kuviona), Lillillä intoa ja vauhtia. Kyllä saa Lilliin olla tyytyväinen! Kisauraa sillä on nyt takana kokonaiset 6,5 kk (viime juhannuksena korkattiin ykkösten kisat), ja koossa karsintanollat sekä neljä sertiä :).

Kisajärjestelyt sujuivat Hurtta-hallilla erittäin sujuvasti, ihmiset olivat ystävällisiä ja itse halli mahtava, kyllä sinne mennään toistekin kisaamaan!

Seinäjoelta suunnattiin kisojen jälkeen auton nokka kohti Vaasaa. Onneksi pahin väsymys oli jo väistynyt. Käytiin pikaisesti treffaamassa ystäviä ja sen jälkeen hotellille. Watti ja Lilli olivat kuin mitkäkin tottuneet hotellivieraat ja asettuivat tyytyäväisenä pitkän päivän jälkeen sängylle röhnöttämään.

Watti_ja_Lilli_hotellissa

Simon kanssa käytiin vielä illastamassa ravintolassa ennen kuin suunnattiin ansaituille yöunille. Kyllä oli luksusta köllähtää kisapäivän jälkeen sileille hotellin lakanoille! Eikä se valmiiseen aamupalapöytäänkään meno ollut yhtään hullumpi juttu. Valitettavasti lompakko ei taida kestää kovin usein tällaisia kisareissuja…

Hotelli oli siis Sokos Hotel Vaakuna Vaasassa. Koirien kanssa varsin miellyttävä kokemus. Automaattisesti saatiin nurkkahuone, jonne ei kuulunut mitään meteliä eikä siis koirienkaan tarvinnut kuunnella käytävän ääniä. Koirat saivat tervetuliaislahjaksi pienen pussukan, jossa oli kakkapussirulla, herkkutikkuja ja pari puruluuta. Henkilökunta oli varsin ystävällistä ja koiramyönteistä. Itseasiassa hotelli tulikin valittua sen perusteella, että Sokoshotellien sivuilla mainitaan koirien olevan tervetulleita hotelliin yhtälailla kuin lastenkin. Huonekohtainen lemmikkimaksu oli 10€ /vrk (Radissonin veloittaessa 20€ /vrk), ja tämäkin saatiin pois koska Simolla on jokin hotelliketjun etukortti (S-card? Eri kuitenkin kuin perus S-bonus). Toistekin taidetaan siis mennä ko. ketjun hotelliin jos on tarvis majoitukselle.

Seuraavana päivänä noudettiin Vaasasta valokuvaustarvikkeita ja ajeltiin illaksi kotiin, onneksi valoisalla melkein koko matka. Seuraavaa kisareissua odotellessa!