Papun pentutreenipäiväkirja

Koska uusi pentu on aina menetetty tapaus lupaava mahdollisuus korjata aiemmat tekemänsä koulutukselliset virheet (”seuraavan koiran kanssa treenaan kyllä kontaktit kunnolla…” jne., kuka tunnustaa?!) olen vakaasti päättänyt, että Papun kanssa me

  1. …opetellaan kontaktit superhyvin niin, että niitä ei tarvitse sitten myöhemmin alkaa korjailemaan
  2. …opetellaan kepit superhyvin niin, että niiden aloitusta ei tarvitse sitten myöhemmin alkaa korjailemaan
  3. …satsataan erityisen paljon esteiden itsenäiseen suorittamiseen ja
  4. …opetellaan alusta saakka istuminen, maahanmeno ja seisomaannousu hissinä ilman valumista.

Jokainen koira on opettanut minulle jotain. Maailman paras saksanpaimennin Tara sai ensimmäisenä koirana kestää omistajan koulutukselliset puutteet ja paikkaili parhaansa mukaan epäjohdonmukaisuuttani niin aksaradalla kuin tokossakin. Onneksi sattui olemaan täysipäinen ja hermorakenteeltaan vakaa tapaus! Pepin kanssa opin, että minikoirakin voi tehdä kontaktivirheet alastulossa ja 2on2offin opettamiseen kannattaa panostaa HETI eikä kohta. Hups. Seuraavien koirieni kanssa onneksi on alkanut jo järkeä olla omistajan pääkopassa sen verran, että alusta saakka on osattu tehdä edes jotain oikeita asioita. Mahdollisesti olen siis kehityskykyinen yksilö.

Summa summarum, Papun kanssa on tarkoitus heti alusta saakka tehdä leikin varjolla pohjatyötä suunnitelmallisesti tähdäten kohti tulevia agilityhommia. Pienenkin pennun kanssa pystyy jo tekemään yllättävän paljon, kun pitää järjen päässä ja ”treenaa” minuutin silloin, toisen tällöin. Varsinainen lajiharjoittelu aloitetaan vasta kun kroppa on kehittynyt riittävästi. Siihen saakka pohjustetaan yhteistyötä ja itsenäistä ongelmanratkaisukykyä, harjoitellaan kropan hallintaa ja tehdään aksaan valmistavia juttuja.  Viiman kohdalla harmitti, ettei tullut pidettyä minkäänlaista kirjaa pentutreeneistä. Toimikoon tämä postaus siis ikäänkuin treenipäiväkirjana pentuajan, jota täydennän sitä mukaa kun Papu kasvaa. Jos muistan. Yritän.

Papun pentutreenit

  • Ensimmäisellä viikolla kotiutumisen jälkeen, siis 12 viikon iässä: luoksetulon vahvistamista namipalkoilla paljon, imuuttamista ruualla jatkon seuraamisharjoittelua ajatellen. Istuminen ja maahanmeno, molemmat taaksepäin ja maahanmeno hissinä heti alusta jotta jää lihasmuistiin. Leikkiminen lelulla, Papu saa voittaa taistelun joka kerta. Sylissä rauhassa selällään oleilua ja tassujen käsittelyä ajatellen tulevia kynsien leikkuita. Hampaiden katsomista ohimennen.
  • 13 viikkoa: jatkettu imuuttaen alkeisseuraamistreeniä, tavoitteena se, että tavoittelee namia aktiivisesti kädestä myös kävellessä, alkuun meinasi nimittäin jäädä paikoilleen tököttämään kun nami lähti liikkeelle. Edelleen maahanmeno ja istuminen, käsiavuilla. Pääasia, että molempiin menee hissinä taaksepäin eikä valu eteen. Luoksetulo alkaa vahvistua, tulee luo kauhealla vauhdilla pihan toiseltakin puolelta kutsusta :). Luoksetuloa myös juostessani karkuun/poispäin. Namipalkalla tietysti.
  • 14 viikkoa: Oltiin reissussa ja Papu hoidossa, ei kummempia treenejä. Paljon sosiaalistumista hoitopaikassa :).
  • 15 viikkoa: ”Odota” -käskyn alkeisharjoittelua – istumaan meno onnistuu jo käskystä jonka jälkeen ODOTA+käsimerkki, muutama sekunti ja nami palkaksi. Hienosti malttaa jo odottaa istuen, pomppiminen jäänyt pois harjoittelun myötä! Lisäksi ”opetellaan oppimista”, eli treenataan Papulle ajatusta päähän siitä, että itse voi tienata palkkaa tarjoamalla erilaisia käytöksiä. Sheippauksen alkeita siis, aloitettiin kuonokosketuksella. Laittelen tästä lähiaikoina videota.

Wanted: agilitymania

Ääh. Agilityinto on hukassa. Ihan täysin ja tyystin kadonnut kerta kaikkiaan. Taisin jo vuodattaa tästä blogiin muutama postaus sitten. Luulin tosin jo joulutauon jälkeen, että parempaan mennään, mutta here we go again. Merkkejä taisi olla näkyvissä jo viime syksynä piirinmestisten jälkeen. Treeni-innostus on laskenut tasaista tahtia kuin lehmänhäntä. Vielä viime syksynä käytiin kuitenkin hallilla tunnollisesti treenaamassa, vaikka treenit alkoivat pikkuhiljaa lipsua vailla punaista lankaa oleviksi, ”mä otan vaikka vähän näitä keppejä tai jotain”. Mitä ihmettä? Mistä saan takaisin sen älyttömän innostuksen, palon ja treenimotivaation?! Vielä pari vuotta sitten oli hinku hallille aivan järjetön, vähintään 2-3 kertaa viikossa piti ehdottomasti päästä treenaamaan parin koiran kanssa ja lisäksi tahkottiin kotona melkein päivittäin agilityä tukevia asioita, mm. 2on2offia. Nyt ei ole tullut tehtyä kotona yhtään mitään agilityyn liittyvää, eikä hallillakaan olla käyty omien koirien kanssa piiiitkiin aikoihin, poikkeuksena Watin muutamat keppitreenit oman ryhmäni kouluttamisen jälkeen ”koska jotain on pakko treenata”.

Näissä maisemissa on koirilla metkaa.

Näissä maisemissa on koirilla metkaa.

Mitä me sitten ollaan tehty? No vaikka mitä! Ollaan käyty Watin kanssa säännöllisesti vepettämässä koirauimalan altaassa ja lisäksi tehty kuivan maan treeniä vepeä silmälläpitäen, on opeteltu rallytokon ALO:n liikkeet myöskin Watin kanssa, harjoiteltu Viiman kanssa seuraamisen alkeita ja opeteltu käyttämään takajalkoja tehokkaammin, on treenattu Lillin + Tempon + Viiman kanssa noudon alkeita, hinkattu Watin kanssa noutoa paremmalle mallille, työstetty Savun kanssa seuraamisen paikkaa, kertailtu Watin kanssa kaukoja ja opeteltu merkille lähetystä, hiihdetty ladulla ja metsässä, painatettu kuopalla, hihnalenkkeilty kaupungissa ja ja ja!

hangessa1

Miksi sitten minulla on näin kauhean huono omatunto agilitystä? Koirat eivät taatusti ole ilman aktiviteettia ja aivotyötä, mutta pieni ääni pään sisällä naputtaa aina vain ”pitäisi treenata, kisata, saada tuloksia, pitäisi laittaa kontaktit kuntoon ja keppikulmia hioa ja hyppytekniikkaa ja…”. Lisenssin ostin vähän tavan vuoksi ja menin jopa ilmoittamaan Savun kolmeen starttiin OKK:lle (joista ei tullut valitettavasti merkintöjä kisakirjaan). Lillin jätin tyystin ilmottamatta ja seuraavat kisat jätettiin väliin suosiolla molempien kanssa. Yritän edelleen vaimentaa ääntä joka nakuttaa, että Savun kanssa pitäisi metsästää se puuttuva nolla ja Lillille hyppyserti. Mistä tämä syyllinen olo tulee? Miksi olisi niin älyttömän tärkeää edetä kohti huikeita tavoitteita aksakentällä? Miksei vain hauskanpito koirien kanssa tai edes muut lajit vaihtelun vuoksi riitä?

hangessa6

Vastaan itse: totuttu tapa. Siitä saakka kun hankin ensimmäisen koirani (iki-ihana spk-narttu Tara <3), olen maalaillut itselleni aksatavoitteita joita kohti pitää pyrkiä. Enemmän, korkeammalle, nopeammin tai jotain sellaista. Vaikkeivat tavoitteet olleet MM-kisoja tai edes muuta kuin vienoja haaveita SM-kisoihin osallistumisesta, niin jotain oli aina parannettavaa ja treenattavaa agilityssä. Niitä tavoitteita kohti on sitten pyritty välillä enemmän ja välillä vähemmän tosissaan, aina kuitenkin tehden. Ainoana poikkeuksena heeleri Pepin äkillisen kuoleman jälkeen tullut luonnollinen agilitytauko kunnes hankin Lillin aksakoiran aukkoa täyttämään. Ehkä tottuminen siihen, että aina on jokin asia työstettävänä paremmaksi ja jotkin kisat kalenteriin merkattuna aiheuttavat tämän järjettömän ahdistuksen tästä agilitytauosta.

"Ihan varmasti mä sen talletin tähän..."

”Ihan varmasti mä sen talletin tähän…”

Agilityinnon häviämisen syitä olen pohtinut kovasti viime aikoina. Siihen tuskin lienee yksittäistä selvää aiheuttajaa, vaan se on useiden osatekijöiden summa. Tällä hetkellä koulu vie elämästä todella paljon aikaa ja energiaa. Kesäisin tulee paahdettua töitä ja harjoitteluita pitkillä tunneilla, eikä lomasta tietoakaan. Siihen päälle loppukesästä saakka jatkunut flunssakierre, monet työläät (vaikkain mieluisat) luottamustehtävät SAGI:ssa, seuran johtokunnassa, agikouluttajana… Kaikki tämä aiheuttaa hirvittävän määrän stressiä – ja Simo voi vahvistaa, ettei parhaita puoliani ole ahdistuksen sietokyky… Liikaa kaikkea, liian paljon tenttejä, liikaa tekemättömiä tehtäviä luottamushommissa, kilpailemassa ajasta koulutehtävien kanssa, liian täysi sähköpostilaatikko, liian vähän aikaa parisuhteelle. Onko ihme, ettei tee mieli tähän enää lisäksi ottaa paineita etenemisestä, kisoista ja kehityksestä?

"...siis juuri tähän kohtaan, kevättä odottamaan..."

”…siis juuri tähän kohtaan, kevättä odottamaan…”

Vähän aikaa sitten päätin, etten suostu enää potemaan tätä ikävää fiilistä. En ilmottaudu enää tavan vuoksi yksiinkään agikisoihin jotka maistuvat puulta, vaan nyt keskityn koirien kanssa siihen mikä tuntuu kivalta. Ilmoitin sitten Watin aivan extempore rallytokokisoihin :). Hahaa, mitään me ei osata, mutta mennään sinne hyvillä mielin pitämään hauskaa. Hiihdellään armeijan suksilla pitkin metsiä termari repussa. Treenaillaan jumppajuttuja ja tokonalkeita kotona muiden kanssa, Watin kanssa vähän edistyneempien juttuja. Tähdätään sinne mejä-kokeeseen ja metsäjälkeen heti kun lumet sulaa. Harjoitellaan vepeä, reissataan ja patikoidaan… Ei kai harrastamisen ole tarkoitus tuntua pakkopullalta vaan olla kivaa? Koira ei kuitenkaan kärsi siitä, että sen kanssa puuhaillaan jotain muuta ykköslajin sijaan kunhan sillä on riittävästi tekemistä ja liikuntaa!

"...löytyi!"

”…löytyi!”

Mutta silti on pienesti huono omatunto. Mihinkäs tiikeri radoistansa pääsisi? No ennen toukokuuta en ainakaan vilkaisekaan kisakalenteria! :)

Hei hei mitä kuuluu?

No hyvää kuuluu! Blogi on vaipunut talvihorrokseen tämän pohjoisen (lähes) kaamoksen keskellä, mutta jospa kevättä kohden me lauman ihmiset ryhdistäytyisimme ja kuulumisia tipahtelisi hieman tiuhempaan.

Viimeiset kisat käytiin marraskuus loppupuolella OKK:n hallissa. Ensimmäiset oman seuran hallikisat uudessa hallissa, ja kivaa oli. Ensin lauantaina Lilli leipoi triplanollan, nappasi kolmannen agi-sertinsä ja sen myötä siitä tuli FI-AVA – toki vain varjovalio näyttelytuloksen puuttuessa, mutta hienolta tuntui yhtä kaikki!

Superlillis :)

Superlillis :)

Sunnuntaina kartturoin aamulla kaverin bortsun ykkösissä, ja nappaistiin sieltä voittonolla sertin kanssa. Koissu nousi siis kakkosiin ja minä jäin odottelemaan iltapäivän kakkosten ratoja Savun kanssa. Olipa hauska päästä kokeilemaan lainakoiran ohjaamista, se kun oli minulle entuudestaan aivan tuntematon ja varsin erilainen ohjattava kuin omat haukut. Hubaa :). Kakkosissa oli sitten Savun debyytti, joten mielenkiinnolla sitä odotteli miten käy. Tuomaria en muista, mutta se jäi mieleen, että radoissa oli varsin kinkkisiä kohtia, joihin monella hyvä meno tyssäsi. Savu yllätti minut täysin, kurvailtiin kolmelta radalta 0/1., HYL ja 0/2.! Hylky kyllä harmitti, sillä se meni aivan täysin kuskin piikkiin, huitaisin Savun putkeen kun olisi pitänyt kääntää jyrkästi kepeille. No koiralla oli hauskaa ja ohjaajalla myös. Vaikka olisihan se ollut makeaa nousta heti kolmosiinkin… ;).

Vaikka kisat menivät aivan yli odotusten niin ei tipan tippaa harmittanut jäädä kisatauolle joulukuun ja tammikuun yli, päinvastoin. Nimittäin pimeä ja kurja vuodenaika ei ole veroittanut vain blogin päivitystahtia, vaan nististänyt myös harrastuskärpäsen melkein kokonaan. Jo marraskuussa alkoi vauhti hiipua ja joulukuu vasta tuntuikin ankealta puurtamiselta. Treeneissä tuli käytyä lähinnä tottumuksesta ja koirien iloksi. Se oikea halu kehittymiseen ja uuden opetteluun oli jäänyt jonnekin matkan varrelle syksyn harmaantuessa. Hammasta purren sinniteltiin siihen saakka, kunnes seuran virallinen joulutauko alkoi, ja jäätiin hyvillä mielin kaikki lomalle. Toki koirat ovat saaneet lenkkinsä ja aktiviteettinsä, mutta kaikki touhuilu ja kouluttaminen on ollut varsin vapaamuotoista puuhastelua. Joulutauko tuli kyllä kreivin aikaan, ja oli ihana vetäytyä omaan kotiin odottamaan joulua (toki työt vähän tahtoivat häiritä tunnelmaa!) ja antaa koirienkin nautiskella leivinuunin lämmöstä ja rauhallisista illoista luita nakerrellen.

Meille sattui hyvä säkä kun joulutauon aikana juoksivat melkein kaikki koirat – tai siis Savu, Watti ja Tempo. Lilli ei tehnyt vielä juoksuja ja Viimahan on vasta päälle 10 kk. Tosin Viiman sisaret Lila & Mimmi ovat jo ekat juoksunsa tehneet, joten kai se meilläkin kohtapuoliin… Tai sitten on niin kuin äitinsä ja juoksee hyvin huomaamattomasti. Savun juoksujahan ei välttämättä huomaa ollenkaan, ellei tajua paperilla joskus juuri oikein päivinä pyyhkäistä. Pitää itsensä todella siistinä ja tiputtelee muutoinkin niukasti, käytöskään ei muutu. Joten onhan se ihan mahdollista. Mimmi-sisaren juoksutkin nimittäin kuuluivat menneen melkein salaa ohi ja vasta tärpit oli huomattu.

Tempo kävi virallisissa kuvissa viimeinkin – miten se aika juoksikaan niin nopeasti viime keväästä – ja tulokset olivat mieluisat; A/A 0/0 ja selkä täysin terve :). Ainoa ikävä asia oli se, että raukka stressasi reissusta niin paljon, että meni kotona melkein viikko toipumiseen. Makasi eteisessä ahdistuneena, välillä jopa täristen, ja oli pariin kertaan lenkilläkin ottanut ja häipynyt – siis hylännyt oman laumansa ja kadonnut! Toki Tempo on aina ollut herkkis ja ikävät asiat jäävät vahvasti mieleen, mutta tuo nukutus tuntui olleen kova kolaus. Sen huomasi kyllä heti vastaanotolla, kun rauhoittava alkoi vaikuttaa – koira taisteli viimeiseen saakka läähättäen hermostuneena kunnes jalat pettivät alta. Vielä silloinkin koetti kömpiä pystyyn eikä millään meinannut nukahtaa. Sama homma heti heräämisen jälkeen, todella hermostunut meininki. Onneksi tämä ahdistus meni lopulta ohitse ja saatiin taas laumaan takaisin meidän pikku-pölpie joka hölmöilee ja tunkee syliin, riehuu pihalla sekä kaahaa montulla tuhatta ja sataa riemuissaan!

Juuri heräilemässä.

Juuri heräilemässä.

Vuoden vaihtuminen tuli ja meni sen kummemmitta elämöittä täällä peräkylillä. Koirat eivät tuntuneet huomaavan koko asiaa, vaikka jonkin verran naapurit paukuttelivat raketteja. Pölpielle syötettiin varmuuden vuoksi kuuri valerianaa ja eipä tuntunut stressaavan asiasta vaikka normaalisti onkin ääniherkkä – eli ainakin tämän kokemuksen perusteella voin tuota yrttiä suositella stressaavalle koiralle.

Vuoden vaihtuessa on päiväkin alkanut pikkuhiljaa pidentyä ja mieli piristyä – ehkä suurin tekijä on pysyvän lumen sataminen viimeinkin. Lumi maassa kuitenkin pidentää päivän valoisia tunteja eikä elämä tunnu enää niin raskaalta kuin kurassa ja loskassa tarpoessa. Valitettavasti myös pakkaset ovat paukkuneet ja se on hieman veroittanut ulkoilua. Onneksi melkein uudella ompelukoneella on hyvä painella menemään ja Tempokin sai hienon fleecehaalarin kylmemmille säille. Muut karvakuonot sentään pärjäävät lenkit vaatteitta, ainoastaan treeneihin ja kisoihin nakataan sitten takki niskaan.

Jotain tuo (vielä varsin vähäinen) päivän piteneminen yhdistettynä joulutaukoon on selvästikin saanut aikaan: huomasin tässä eräänä päivänä selailevani taas koekalenteria suunnitellen tulevaa treenivuotta! Watti on nyt oppinnut kepit – se tuntui olevan luonnonlahjakkuus siinä hommassa ja pujotteli heti aivan ensimmäisellä treenikerralla evör kaksitoista keppiä putkeen ongelmitta, videotodistetta tulossa – joten mikään ei estä Simoa avaamasta sen kanssa aksauraa heti helmikuussa. Lisäksi se (pahuksen) BH… Kun nyt uskaltaisi sinne, vaan joku peikko estää. Ehkä se, etten yhtään tiedä mitä siellä odottaa. En siis ole koskaan ollut edes katsomassa PK-kokeita tai BH-koetta ja pk-puoli muutenkin on varsin vieras kun olen aksapuolella pyörinyt. No TK1 on tehtynä ja muutoinkin liikkeet hallussa, joten kai sen pitäisi mennä ongelmitta. Otan siis nyt itseäni niskasta kiinni ja ilmottaudun kyllä kokeeseen HETI kevään tullen! Tai miksei jo aiemminkin jos on hallikokeita. Lillin kanssa ei ole sen kummoisempia tavoitteita, kesän SM-kisoja odotellaan. Ehkä muutama kisastartti keväällä että kisarutiini pysyy yllä. Pieni valkoinen tuntuu muutenkin nauttivan kovasti kisoista, joten miksipä ei. Savun kanssa kisataan varmaan helmikuussa. Simo on päättänyt, että ensi kesänä Watti menee vepe-kokeeseen, vaikka se viime kesältä jäikin välistä, joten niitä hommia on nyt treenailtu kuivalla maalla. Ensi lauantaiksi varattiinkin allasvuoro Oulun koirauimalasta, jotta päästään pitkästä aikaa Watin kanssa verestämään taitoja. Viiman kanssa jatketaan aksataitojen hiomista. Se on kyllä agilitykentällä elementissään ja nauttii hommasta täysillä. Kiire ei ole sen kanssa mihinkään vaan hitaasti hyvä tulee.

Ylipäätään tulevalle vuodelle  ajattelin valita hieman pienemmän vaihteen agilityn suhteen kuin tähän saakka – vähän vähemmän tavoitteita ja paineita ja vähän enemmän leppoisaa harrastelumeininkiä ja fiilisten mukaan treenaamista. Olen nimittäin huomannut itsessäni viime vuosina, että mitä enemmän treenaan täysillä ja asetan aikatauluja edistymiselle, sitä voimakkaammin iskee sitten jossain vaiheessa se totaalinen treenikyllästys ja krapula. Välillä tauot ovat olleen pidempiä kuin toisinaan, tuntuu olevan aivan suoraan verrannollista treeni- ja kisatahdin kiihkeyteen. Olen luonteeltani herkästi innostuva ja tuhatta ja sataa menevä, syttyvä ja määrätietoinen, joten helposti tulee vaadittua itseltään paljon – ja kuitenkin siinä ohessa olisi myös hoidettava varsin työläät opinnot, työt, hevonen, koti, monet monet luottamustehtävät, seuratoiminta ja ei sitä parisuhdettakaan saa unohtaa… Tuhat rautaa tulessa siis. Niinpä otan tämän vuoden tavoitteeksi höllätä vähän ja opetella maltillisuutta, karsin ehkä tehtävälistaa ja yritän laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Homman tulee kuitenkin olla kivaa ja mieluisaa eikä pakkopullaa! Eipä nuo koirat onneksi välitä siitä, harjoitellaanko kotona ”turhia” temppuja vai treenataanko täysillä aksakisoihin… Eikä se muihin lajeihin enemmän panostaminen välillä varmasti haittaa mitään, päinvastoin vähän uutta tuulta purjeisiin ja intoa aksahommiinkin :).

Kuva valitettavasti kännykkälaatua, mutta on ne vaan muruja <3!

Kuva valitettavasti kännykkälaatua, mutta on ne vaan muruja <3!

Aksakuumetta lääkitty

Perheen omat koirat on olleet nyt jo yli kaksi kuukautta tauolla treeneistä ja kisoista pentuprojektin kanssa, ja pikkuhiljaa alkaa kyllä tulemaan vieroitusoireita. Siis minulle, ei koirille.

No okei, jos totta puhutaan niin Temposta kyllä huomaa että sen tarvitsisi päästä treenaamaan ja vähän äkkiä sittenkin. Omia projekteja sillä on viime aikoina kotona riittänyt vähän turhankin paljon. Tempolle ei selvästikään riitä pelkkä fyysinen aktivointi, vaan sitä aivojumppaakin täytyy tarjoilla sopivissa määrin säännöllisin väliajoin.  Kesän treenejä suunnitellessa päätettiin siis Simon kanssa, että minä ilmottaudun Tempon kanssa OKK:n aksaryhmään ja lisäksi Simo treenaa Tempoa aksassa toisena päivänä viikosta lähikentän seurassa. Ohjattujen ryhmien lisäksi tietysti vielä muu toiminta: omatoimiset tokoilut, kisa- ja kesälomareissut, möllikisat, lenkit, mökkireissut… Josko näillä nyt saisi pienen kelpien väsytettyä tai ainakin rauhoitettua. Huono omatunto on kyllä ollut kieltämättä kun pennut ovat vieneet niin paljon aikaa ja energiaa, että aikuiset ovat jääneet lähinnä lenkkeilylle ja lyhyille olohuonetokoiluille. Onneksi on iso aidattu piha edes, ovat saaneet siellä keskenään riehua pahimmat virrat pois.

Aksakuume aiheuttaa siis pahoja vieroitusoireita – olen jopa unissani muka ollut kisaamassa ja tietysti unohtanut radan – mutta onneksi kesästä näyttää tulevan aika agilityntäyteinen. OKK:lla koulutan yhtä ryhmää, sen lisäksi olen ilmoittanut sinne ohjattuihin ryhmiin Lillin, Savun ja Tempon. Lähikentällä vedän varmaan myös yhtä ryhmää, jonka lisäksi on omien koirien treenaus. Kisareissuja on tiedossa monen, monen monta, ihanaa :). Niin ja aksan lisäksi vielä on Watin tottistelut (se BH!) ja vesipelastus. Onneksi Simo sentään vastaa noista maastolajien harjoituksista.

Tänään pääsin kuitenkin vähän lääkitsemään kuumetta ja nuuskimaan kisatunnelmaa. OKK:lla oli kisat, kolme starttia kaikille luokille viikonlopun aikana. Olin lainakuskina kaverin sheltille, jota muutaman kerran ennenkin olen navigoinut agiradoilla. Startattiin siis kolme ykkösten rataa ja ihan mukava fiilis jäi. Nollia ei valitettavasti tällä kertaa tipahtanut, mutta läheltä piti pari kertaa. Harmillisesti pieni putkihullu bongasi jokaikisellä radalla putken keppien päässä vähän turhan aikaisin, eikä malttanut sitten suorittaa pujottelua kunnolla loppuun. Eipä auta kuin treeneissä jatkossa työstää homma kuntoon. Muuten radat olivat kivan oloisia. Sujuvia ja vauhdikkaita, kontaktiesteille osuttiin ja irtosi mukavasti :). Olipa hauskaa päästä fiilistelemään radalle!

En malta kyllä millään odottaa, että pääsen taas omien koirienkin kanssa kisaamaan. Lillin kanssa mennään varmasti heti kun pennut lähentelevät luovutusikää. Näihin koitoksiin en vielä uskaltanut sitä ilmoittaa, koska kennelyskää on ainakin täällä seudulla ollut aika mittavissa määrin liikkeellä talven aikana. Savun kanssa olen vähän suunnitellut, että Tornion kisat toukokuun lopulla voisi olla hyvät. Siihen mennessä ehtisi kasvattaa kuntoa ja palautella muistiin asioita. Lisäksi pitää käyttää Savu kaiken varalta osteopaatilla ennen kunnon treenien aloitusta, sillä varmasti on jotain jumeja kroppaan tullut pentuprojektin aikana. Watin kanssa katsellaan onko hyppytekniikka parantunut lainkaan. Mikäli ei ole, niin varmaan aksa jää hupilajiksi. Tempon kanssa olisi tarkoitus käydä möllikisoissa opettelemassa kisanomaisia hommia.

Nytkin näitä agilitykuulumisia kirjoitellessa nousee kamala polte treeneihin! Pakko kai se on luovuttaa ja kärrätä koirat huomenna hallille. Treenaillaan vaikka sitten keskenämme kun muut ovat lähteneet kotiin. Kunhan edes jotain pääsisi touhuamaan.

Aksan lisäksi meillä on viime päivinä riittänyt muutenkin vilskettä kotona. Pentuja on käyneet sekä minun että Simon perheenjäsenet palluttelemassa urakalla. Lisäksi tietysti Nemon omistaja Henna on pyörähtänyt useaan otteeseen Kiriään moikkailemassa ja Inton tuleva omistaja pariin kertaan. Eilen meillä oli tupa täynnä, kun sekä Nelosen että Kuutosen tulevat omistajat vierailivat ystäviensä kanssa pentuja katsomassa. Pennut olivat tietysti todella innoissaan ihmispaljoudesta ja riehuivat kuin hullut monta tuntia ennen totaalista simahtamista. Kuutosen omistaja-parka saapui ystävineen vasta vähän myöhemmin ja ehtikin sitten valitettavasti nähdä vain sikeitä vetelevät lötköpötköt. Onneksi he eivät joutuneet matkaamaan samoin tein takaisin Helsinkiin, vaan viipyvät pohjoisessa muutaman päivän ja pääsevät moikkaamaan Kuutosta vielä huomenna – toivottavasti paremmalla menestyksellä! Täytyy kyllä sanoa, että aivan erinomaisen oloiset kodin on kaikille pennuille tiedossa. Kyselyitä oli paljon ja valitettavasti monelle mukavalle kodille jouduttiin sanomaan, ettei pentua riitä.

Loppuun vielä pennuista sekalaisia otoksia viime päiviltä:

Kuutonen möllöttää!

Kuutonen möllöttää!

Ykkönen söpöilee.

Ykkönen söpöilee.

Mikäs jännittävä otus tuolla aidan toisella puolen heiluu?

Mikäs jännittävä otus tuolla aidan toisella puolen heiluu?

Viima ja Kiri

Viima ja Kiri

Ahneita pikkupossuja

Ahneita pikkupossuja

Nelonen poseeraa - kerrankin rauhassa ja paikoillaan!

Nelonen poseeraa – kerrankin rauhassa ja paikoillaan!

Lillis hoitaa pienokaisiaan edelleen...

Lillis hoitaa pienokaisiaan edelleen :).

63 days to go

Lähtölaskenta pentujen tuloon on siis alkanut; Savu on eilen ja tänään astutettu Nemolla onnistuneesti, tarkoitus on vielä huomenna antaa Nemon astua kerran. Sen seurauksena Savu jää nyt siis lomalle treeneistä ja kisahommat siirtyvät keväämmälle. Onneksi lenkeillä voi käydä vielä pitkän aikaa aivan normaalisti, eikä kotona tapahtuvaa aivotyötä ja aktivointia estä mikään.

Savun tärpit tulivat oppikirjamaisesti ajallaan, 13. päivänä juoksun alusta. Olen saanut Nemon meille tänne ”astutuslainaan” viikoksi ja oli mukava että koirat pääsivät tutustelemaan ja leikkimään keskenään rauhassa monta päivää ennen astumista. Nemolla on kotonaan kaverina leikkaamaton narttukoira, joten se on tottunut juoksuisen nartun hajuun eikä turhaan yrittänyt astua Savua ennen tärppejä – fiksu poika. Tärpit kyllä huomasi selvästi Nemon muuttuneesta käytöksestä sekä Savun flirttailusta :). Olen erittäin tyytyväinen Nemon sukupuoliviettiin: treenikentällä sen menoa ei haittaa yhtään juoksuiset nartut (vaikka niillä olisi tärpit päällä) – silloinhan ollaan töissä eikä keskitytä tyttöjen liehittelyyn. Mutta nyt kun Savulle napsahtivat oikeat päivät kohdilleen, ei ollut epäilystäkään sen astumishaluista vaan pienen kosiskelun jälkeen hyppäsi selkään ja alkoi hommiin. Eli juuri sellainen kuin mielestäni uroksen pitääkin olla.

Vuosi vaihtui meidän laumassa rauhallisesti hyvän purtavan ja seuran merkeissä. Raketteja ei ammuttu kuin ihan muutama, pihalla ehdittiin ihailla myös hetken verran naapurien ampumia. Meillä onneksi kukaan koirista ei pelkää raketteja ja niiden pamauksia, joten uudenvuodenaatto ei aiheuta mitään sen erityisempiä toimenpiteitä; ihan samalla tavalla eletään kuin vuoden muinakin päivinä.

Vuoden 2014 tavoitteita olen yrittänyt viime päivinä pohdiskella. Olen itse harrastajana sellainen, että haluan selkeät tavoitteet joita kohti mennään. Muutoin treenimotivaatio on mitä on, eli minusta ei ole ”höntsäilijäksi”. Tämä ei tarkoita otsa rypyssä treenaamista, vaan harrastamisen pitää olla hauskaa sekä minulle että koiralle. Mutta on mukava huomata tavoitteiden lähenevän ja täyttyneen ja pyrkiä taas kohti uusia haasteita.

Lillin kanssa tavoitteena on tietysti suoriutua hyvin sen ihka ensimmäisistä SM-kisoista. Sanotaanko vaikka että voitaisiin pyrkiä finaaliradalle pääsyyn. MM-karsinnat on myös ohjelmassa, mutta niihin ei ole mitään sen ihmeempiä tulostavoitteita. Lisäksi Lillin kanssa suunnitelmissa maaliskuulle ensimmäiset tokokisat. Hienoa olisi jos tänä vuonna saataisiin TK1 mutta saa nähdä miten sen suhteen käy, kun tuo aksa on kuitenkin se ykköslaji. Savulla tavoitteena kisauran avaus ja kolmosiin nousu mahdollisimman pian (tavoite on myös, että heti kolmosiin noustua voidaan siellä kisata ”täysillä” eli haluan että Savu on kisauran alkaessa valmis kolmosten radoillekin, ei vain ykkösten kaahailuun). Savulla ehkä myös tokopuolen kisailu jos sille jää aksahommista aikaa. Simolla on Watille selvät suunnitelmat: BH-koe nyt keväällä/kesän alussa ja jälkikoe viimeistään syksyllä.  Mahdollisesti myös agilitykisoja. Tempon kanssa heillä syksyllä kisauran avaus agilitykisoissa.

Tavoitteena on myös viettää aikaa koirien kanssa metsäpoluilla, hiekkakuopilla, omalla pihalla, kisareissuilla, patikoimassa & vaeltamassa, mökillä… Tavoitteena on saada maailmalle kyvykkäitä ja potentiaalisia pentuja ja löytää niille hyvät kodit. Tavoitteena on nauttia toisinaan elämästä laiskotellen sohvalla tai riippumatossa ulkona, tehdä koko perheellä kesälomareissu jonnekin päin Suomea, käydä talvireissulla Lapissa koko sakilla… Tavoitteena on saada hienoja kokemuksia  ja nauttia elämästä! :)