Vappureissu, osa 4: Vuokatti

Kotkan kisoista lähdettiin ajelemaan suoraan pohjoiseen heti kun kisakirja oli saatu haettua. Matkaa oli nimittäin pitkästi taitettavana, sillä tarkoitus oli olla Kajaanin seudulla iltaan mennessä. Tämä siksi, että maanantai-aamuna minulla alkoi Kainuun keskussairaalassa opintoihin liittyvä työharjoittelu. Minulle ajomatka oli tietysti helppo, sillä Simo(-parka?) ajoi koko matkan. Helppoa kuin heinänteko!

Syystä taikka toisesta itse Kajaanista ei löydy yhtään leirintäaluetta, joten päädyimme ajelemaan 30 km päähän Vuokattiin, missä niitä oli ihan valittavaksi asti. SFC:n alue Kattivankkuri löytyi heti Vuokatinvaaran juurelta, eikä hintakaan huimannut päätä, 19 e yöltä sähkön kanssa. Alue oli miltei tyhjä, sillä rinteet olivat menneet kiinni viikkoa aiemmin ja kesäkausi luontoturisteineen ei ollut vielä käynnistynyt alueella. Meidän lisäksemme leirintäalueella taisi olla kokonainen yksi toinen vaunukunta. Suihkutilat olivat juuri tuolloin remontissa, mutta sen vuoksi puusaunaa pesutiloineen sai käyttää ilmaiseksi (normaalisti ilmeisesti jokin saunamaksu). Meitähän asia ei haitannut! Puusauna oli miltei uusi, tilava ja siisti. Vaunu saatiin parkkiin melkein viereen, joten sauna tuli lämmitettyä molempina iltoina. Ihanat, pehmeät löylyt, parempia en ole aivan hetkeen kokenut. Saunasta saatiin siis nautiskella aivan kaksi ja makkaratkin paisteltiin uuninpesässä saunan jälkeen.

Ulkoilumaastot ovat Vuokatissa tunnetusti aivan mahtavat, eivätkä pettäneet nytkään, vaikka keli ei aivan suosinut. Hieman pilvistä ja harmaata siis, eivätkä lumet vielä olleet täysin ehtineet sulaa. Maa oli kosteaa ja lätäköitä riitti. Valittiin umpimähkään reitti vaaran juurelta pitkospuineen ja kaikilla oli kivaa: ihmisillä ja koirilla.

MK239199

MK239206

MK239264

MK239290

MK239188

Watti päätti tosiaan heitää talviturkkinsa ja onnistui vähän säikäyttämäänkin meidät. Metsässä oli isoja ojia, jotka varmaan normaalisti ovat matalampana, mutta nyt kevään sulamisvesien valuttua niihin pinta oli korkealla. Päällä oli ohut kerros jäätä, joka ilmeisesti hämäsi Wattia talven jälkeen sen verran, että se luuli yli pääsevän kävelemällä. Sinnehän sen humpsahti uppeluksiin syvänteeseen, mutta miltei heti onneksi pää oli taas pinnalla. Ojan reuna vain oli sen verran jyrkkä ja jäinen, että Watti ei näyttänyt pääsevän ylös vedestä millään. Olin jo juoksemassa sitä kohti (ja samalla mietin paniikissa miten märkä koira saadaan hilattua jyrkästä kuopasta ylös, juuri tällä kerralla sillä ei tietenkään ollut pantaa kaulassaan) kun se onneksi sai ponnisteltua ylös. Huh! Watti ei tietenkään ollut koko hommasta moksiskaan. Turkin ravistus ja siinä se, se olisi edelleen ollut menossa uimaan kaikkiin vastaantuleviin lampareisiin…

Vuokatissa vietettiin siis leppoisissa tunnelmissa muutama yö, jonka jälkeen Simo suuntasi koko katraan kanssa kotia kohti minun jäädessä sorvin ääreen keskussairaalaan. Huippu reissu taas kerran! Innolla odotellaan kesän retkiä :).

 

Vappureissu, osa 2: Repovesi

MK238940

Orilammelta ajeltiin siis seuraavana päivänä läheiseen Repoveden kansallispuistoon, kuten suunniteltiin. Repoveden karttaa ja kuvia oltiin jo katseltu sillä silmässä viime kesänä, mutta tuolloin se ei sopinut minkään kesäreissun reitin varrelle. Luontoon.fi -sivustolla oli kuitenkin sen verran houkutteleva kuvaus ja kun vielä jostain keskustelupalstalta kuulin kehuja koiraihmisiltä paikasta, niin olihan sinne päästävä retkeilemään edes päiväksi.

Koska meillä nyt oli mukana yksi pikkupentu, päätettiin että tehdään tällä kertaa vain lyhyt kävelyretki eväiden kanssa, ja jätetään pidemmät patikoinnin toiselle reissulle. Viiman kanssa toimi reissulla hienosti sama taktiikka kuin Tempon kanssa vuosi sitten: sopivan kokoinen reppu tuohon etupuolelle kantoon, jossa tyllerö matkusti tyytyväisenä suurimman osan matkasta. Välissä pääsi toki jaloittelemaan taukojen aikana ja lyhyitä pätkiä käpystelemään muiden koirien kanssa. Etukäteen vähän mietiskelin, kuinka Viima mahtaa repussa matkustamisen suhtautua (Tempo ei alkuun ollut hommasta kovin innostunut), mutta huoli aivan turha. Siellä se tökötti kuin tatti, aivan tyytyväisenä katsellen maisemia.

MK239016

MK238948

Repovedeltä valittiin tälle kertaa siis noin viiden kilometrin mittainen Ketunlenkki, joka alkoi ja päättyi Lapinsalmen (?) parkkipaikalle. Reitillä on pitkähkö riippusilta sekä käsitoiminen lossi, kumpaisetkin eri päissä reittiä. Päätimme kulkea tällä kertaa reitin niin, että aloitimme riippusillan päästä – ihan siltä varalta että meillä ei ollut mitään tietoa miten koirat siihen mahtaisivat suhtautua. Olisihan se vähän kurjaa kulkea 4,5 km ihan vain huomatakseen, että mokomat kieltäytyvät ylittämästä siltaa ja palata samaa reittiä takaisin ;). Lossista ei osattu huolestua, koska kukaan koirista ei arastele vettä eikä liikkuvia alustoja.

MK238965

Tästä pitäisi yli mennä!

Mahdetaanko päästä yli?!

Emäntää jännittää!

Riippusilta oli siis heti lenkin alussa, noin 400 m parkkipaikalta. Pitkä ja korkeahan se oli, mutta varsin hyvää tekoa, ja molemmilla sivuilla oli verkkokaiteet. Ilman niitä ei olisikaan uskallettu lähteä koiria yli viemään, joku voisi hyvinkin lipsahtaa alas! Eniten pohdittiin etukäteen Tempon menoa, sillä kun tyypillisesti on varsin vahva tahto ja jos se päättää ettei jokin asia ole hyvä homma, ei siinä kauheasti ole vaikutusmahdollisuuksia. Tempo on siis koiristamme selvästi itsenäisin ja eniten omaan arvostelukykyynsä tukeutuva. Muut koirat – etenkin Watti ja Lilli – luottavat miltei sokeasti meidän ihmisten päätöksiin. Vaikka jokin asia epäilyttäisikin aluksi, yrittävät ne silti parhaansa kun näkevät että me olemme ok asian kanssa, eli mitään hätäiltävää ei ole.

Tempopa yllätti meidän todella, ja käveli heti ilman mitään mutinoita sillan yli! Simo meni siis edeltä Tempon ja Watin kanssa (Watti joukon kärjessä reippaana!), Tempo perässä. Ei ollut kerrassaan mitään ongelmia, vaikka silta tietysti heilui jonkin verran, ja pohjalautojen väleissä oli leveät raot, joistä näkyi alas. Simon päästyä toiselle puolen tulin perässä Savun, Lillin ja Viiman kanssa. Viima tietysti oli jo tässä vaiheessa pakattu visusti reppuun kaulaa myöten… Savu meni edeltä todella rohkeasti, Lilli heti perässä. Lilliä vähän huolettivat sillan pohjassa olevat raot, jotka olivat sen verran leveitä että sen pienet sheltin tassut mahtuivat helposti putoamaan niiden väleistä. Se katselikin tarkkaan minne jalkansa asetteli ja pidin vauhdin sopivan verkkaisena, jotta se ehti rauhassa katsoa reitin. Muutoin ei ollut mitään hämminkiä niidenkään kanssa! Vitsit, että oltiin Simon kanssa tyytyväisiä meidän sakkiin, rohkeita veikkoja – koska emäntää ainakin hermostutti korkean ja sillan ylitys, näköjään enemmän kuin koiria! Eipä haitannut heiluva ja huojuva, korkea alusta, raot ja läpinäkyvä kaide, joista näki kauas alas.

Täältä tullaan!

Täältä tullaan! Koirallisille reissaajille vinkki: silta näyttää tässä kuvassa ”tukevammalta” kuin todellisuudessa onkaan, eli kaikki koirat eivät välttämättä yli mene.

Reitti vei seuraavaksi Katajavuorelle (muistankohan nimen oikein), eli kallioinen huippu, jonne kivuttiin tuhottoman pitkät, jyrkähköt portaat. Se oli vaivan arvoista, sillä huipulta oli varsin makeat näkymät kansallispuistoon. Päällä vietettiinkin seuraavaksi evästauko ja koirat saivat vettä juodakseen.

Portaita riitti ja riitti ja riitti...

Portaita riitti ja riitti ja riitti…

repovesi1

Hulppeat maisemat

Hulppeat maisemat

Onneksi päätimme kiertää lenkin nimenomaan tässä suunnassa: portaat olisi kyllä ollut tuskallista tullat alaspäin, etenkin koirien kanssa. Katajavuorelta matka jatkui metsäisiä polkuja pitkin. Ketunlenkki ei ollut mitään helppokulkuista tasaista metsätietä tai edes pitkospuita, vaan enimmäkseen kivikkoista, epätasaista ja juurakkoista polkua kiemurreltiin pitkin metsää, hiki tuli Viimaa raahatessa. Reitti oli merkitty oransseilla maalimerkeillä puissa, joskin matkan varressa jouduttiin useampaan otteeseen vähän arpomaan suuntaa risteyksissä, merkit eivät siis olleet aivan ajantasalla.

repovesi2

Matkan varrella olisi ollut kota ja nuotiopaikkakin. Harmi, ettei etukäteen oltu selvitetty asiaa, olisipa ollut mukava paistella makkarat puolivälissä matkaa. Nyt kuitenkin ohitimme laavun rivakkaan tahtiin.

Loppupäässä Ketunlenkkiä tulikin vastaan kapeahkon salmen ylitys käsikäyttöisellä lossilla. Jälleen jännitin etukäteen vähän koirien suhtautumista asiaan kun lossin näin: sen pohja oli harvakseltaan laudoitettu, väleistä mahtuisi helposti isommankin koiran tassu lipsahtamaan. Lossi oli aika pieni ja siten hieman kiikkerä. Koirat eivät olleet kuitenkaan moksiskaan, vaan kapusivat reippaasti kyytiin, ja ihailivat tyytyväisinä järvimaisemaa Simon hilatessa meidät salmen ylitse. Watti ainoana tuotti hieman harmaita hiuksia, se kun olisi halunnut ehdottomasti uimaan…

Lossi piti hilata vastarannalta ennekuin päästiin kyytiin. Onneksi oli mies mukana tekemässä raskaat työt!

Lossi piti hilata vastarannalta ennekuin päästiin kyytiin. Onneksi oli mies mukana tekemässä raskaat työt!

Lossi

Lossi

Lossilta ei ollutkaan enää pitkä matka parkkipaikalle. Lenkki oli varsin mukava, kansallispuistossa hieno ja puhdas luonto, eikä nyt tullut vastaankaan kuin yksi toinen seurue, saimme siis aivan rauhassa käveleskellä. Hyvä mieli jäi koirien rohkeudesta! Repovesi mahdutetaan varmasti toistekin ohjelmistoon jos ja kun kisareissut vievät taas sille suunnalle. Kartassa ainakin näkyi monen monta erilaista reittivaihtoehtoa ja laavuja, kotia ja autiotupiakin taisi olla useampia. Koirat nauttivat retkeilystä, me ihmiset samoin!

Noo onkos tullut keeesä, nyt talven keskelle…?

Eilen illalla aksahallilta kotiin ajellessa auton mittari näytti +7 astetta – siis iltayhdeltätoista! Yöllä katolta kuului ryskettä viimeistenkin sulien lumien tullessa alas, ja vettäkin ropisi taivaalta äänistä päätellen. Aamulla oli hieno herätessä kuikuilla ikkunasta pihalle, kun maisema oli vihreää havumetsää, vain pieniä lumilänttejä siellä täällä. Me tykätään! Kuten Simo edelliseen päivitykseen kirjoittelikin, on Watin kanssa päästy nyt taas metsäjäljen pariin. Harvinaista herkkua näin helmikuulla, joten otetaan ilo irti niin kauan kun säät pysyvät suosiollisina.

Tenttiin pitäisi lukea, mutta olihan se päästävä vähän ulos päätä tuulettamaan, kun oli noin hieno sää ja auringonpaiste. En siis malttanut jättää koirien lenkitystä Simon huoleksi kouluhommista huolimatta, vaan kiskoin kamppeet niskaan ja otin Tempon, Lillin sekä Savun mukaan metsään tarpomaan. Savun tahtiin edettiin, eli varsin rauhallisesti taaperrettiin eteenpäin ja nautittiin vain keväisestä säästä. Linnutkin visertelivät vienosti pariin otteseen, joten oli aivan sellainen tunne, että kesä ei ole enää edes kaukana. Olisikin näin! Polut ja metsätiet olivat paikoin aivan sulat, vain käytetyimmät reitit olivat tallautuneet jääksi.

2014-02-25-503

Tule jo kesä, sinua odotellaan täällä innokkaina!

Sanginjoen ulkoilualue, patikointia osa 1

Torstain kunniaksi päätimme lähteä selvittämään, että olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Ja nyt puhun tietenkin koirien lenkitysmaastoista. Vaikka meidän kotikulmillakin on poikkeuksellisen hyvät ulkoilumaastot, on vaihtelu aina tervetullutta ja tekee koirien rusinan kokoisille aivoillekin hyvää. Retkikohteena meillä siis tällä kertaa olisi Sanginjoen ulkoilualue, parikymmentä kilometriä Oulusta itään.

Myös paksu-Savu päätettiin pienen harkinnan jälkeen ottaa mukaan matkalle. Hyvin paljon ollaan yritetty nyt rauhoittaa Savun menemisiä, mutta eihän sitä koiraa voi pitää neljän seinän sisälläkään, kun laskettuun aikaan on kuitenkin vielä kolmisen viikkoa. Matkaan lähdettiin siis neljän koiran kanssa. Oulun ohitettuamme tiet muuttuivat hiljakseen kapeammiksi ja huonokuntoisemmiksi luisteluradoiksi – kitkarenkailla sai jo välillä pitää kieltä keskellä suuta, vaikka eipä se tiellä pysymiseen taida loppujen lopuksi mitään auttaa. Tempo oli tavalliseen tapaan tarkkana koko matkan ja piti pää pystyssä silmällä muita tielläliikkujia, välillä kai omaakin laumaa.

Perillä Kalimeenlammen parkkipaikalla meitä odotti suomalainen paratiisi – metsä ja järvi. Se paksu jää ja 30 cm lunta ei ehkä ole osa sitä mielikuvaani paratiisista, mutta pitkävartisilla talvisaappailla siitäkin selvittiin kunnialla. Koirilla ei tietenkään ollut mitään ongelmaa, nelivetoja kun ovat. Meidän ihmisten polku oli aika hyvin tallattu näin talvellakin eikä pitkospuillakaan ollut mahdotonta kävellä tamppautuneesta lumesta huolimatta. Tempo-parka vähän ensin arasteli pitkospuilla kävelemistä, mutta totesi ne aika nopeasti harmittomiksi…

Kävelimme tällä kertaa vain parin-kolmen kilometrin lenkin, sillä hämärä alkoi laskeutumaan. Laavulla pysähdyttiin hetkeksi, mutta tällä kertaa eväät (jos Veeran karkkeja ja juustonaksuja ylipäätään ”eväiksi” voi kutsua!) oli jätetty autoon. Paikka oli kyllä oikein kelvollinen patikointikohde ja vähän Nuuksion kansallispuistoakin muistuttava, joten tänne tullaan varmasti uudestaan vielä kevättalven aurinkoisina päivinä koirien kanssa – siitä tämä blogipostauksen otsikkokin. Polttopuita laavulla oli vähän huonosti tarjolla, eli ne täytyy muistaa tuoda sitten ensi reissulla mukana.

Koirat laavulla

Loppuun vielä vähän kelpie-asiaa: Edellä mainitut pitkävartiset talvisaappaat osoittautuivat oikein toimiviksi kulkuvälineiksi nyt testatuissa olosuhteissa. Ne kengät olivatkin muuten jo toiset hyvin lyhyen ajan sisällä ostamani talvikengät. Ensimmäisistä eräs ääliökelpie söi ison palan kengän kumipohjasta ja se kenkä oli vielä tätä Sanginjoen retkeä tehtäessä suutarin operoitavana. Tempo perkele!