Murheita, osa 1

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, Savun synnytys ei mennyt ihan parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta loppujen lopuksi kuitenkin päästiin kotiin Savun ja kuuden pennun kanssa ja kaikki vaikutti alussa menevän hyvin. Valitettavasti sittemmin kohdattiin lisää murheita. Tämä kasvattajan alkutaival on kyllä tuntunut hyvin raskaalta, melkein kaikki pahimmat pelot siitä mitä nartulle voi pennutuksessa tapahtua kävivät toteen eikä hengenlähtökään ollut kaukana. Onneksi ennen pentuprojektia tuli luettua kaikki mahdollinen tieto ja varauduttua mm. vastikkein, nesteytysvälinein, ravintogeelein, puppy boosterein… Jalostuskoiran vakuutus tuli myös otettua ja se olikin tarpeen. Vaikka kai sitä naiivisti ajatteli, että eihän meille nyt mitään voi sattua, ne hurjat jutut sattuu niille muille. Että meidän homma menee kuin oppikirjoissa.

Sunnuntaina aamulla vielä kaikki vaikutti olevan hyvin ja Savu tuntui toipuvan sektiosta mukavasti. Pentujen painot olivat noususuuntaiset, joskaan eivät ehkä ihan yhtä nopeasti kuin olin toivonut. No, hysteerisenä tietysti tarkistin oppaat ja ohjeet ja joka paikassa pentuoppaissa sanottiin kuitenkin, että pennun paino voi ensimmäisen vuorokauden aikana jopa laskea hieman sen kuivuessa ja suoliston tyhjentyessä.

Sunnuntaina kohti iltaa Savu alkoi käydä pentulaatikossa hieman rauhattomaksi. Ei mitenkään silmiinpistävästi, mutta jokin otti kuitenkin Savun käytöksessä silmään. Ehkä toisinaan hieman läähätteli (no huone kyllä on lämmin ja sektiohaavahan saattoi olla kipeä) ja välillä pistäytyi pentulaatikon ulkopuolella heilumassa (no eihän kaikki nartut vietä kaikkea aikaansa siellä) ja niin edelleen. Eli pieniä muutoksia siitä, että kaikki ei välttämättä olisi kunnossa, vaikkei mitään sen isompaa varsinaista löydöstä ollut. Iltaseitsemän jälkeen läähättely kuitenkin lisääntyi jonkin verran. Olin tietysti ennen astutusta ja synnytystä lueskellut kaiken mahdollisen myös ongelmatilanteista. Niinpä kävi mielessä, ettei vaan olisi kalkkikramppi tulossa vaikka ne klassiset oireet puuttuivatkin: kuonon kutina, jalkojen jyrsiminen, puuskutus, vinkuminen, tärinä… Levottomuus tosin lisääntyi, mutta muutoin Savu vaikutti olevan ok. Ehkä kyseessä oli vain sellainen omistajan tunne. Tietää, että jokin mättää muttei osaa tarkkaan sanoa mikä. Kun pennut alkoivat pian kitistä rinnalla ollessaan eli maitoa ei tullut tarpeeksi, Simon kanssa päätettiin, että lähdetään vauhdilla käymään päivystyksessä ainakin saamassa selvyys maidontuloon. Pennut pakattiin kylmälaukkuun viltinmutkaan lämpöpullon kanssa jo miltei rutiinilla (valitettavasti). Muut koirat pikapissatettiin ja jätettiin kotiin odottamaan. Tarkoitushan oli vain pikaisesti pistäytyä eläinlääkärissä.

Pentulaukun pakkaamisesta tuli jo rutiinia... Tämä kuva tosin otettiin seuraavana päivänä.

Pentulaukun pakkaamisesta tuli jo rutiinia… Tämä kuva tosin on seuraavalta päivältä.

Kaupungin eläinlääkäripäivystyksessä sattui olemaan kauhea suma potilaita. Ilmeisesti tapaturmapotilaita oli tullut sisään useampia samaan aikaan, ja miltei jokaisessa tutkimushuoneessa oli joku potilas. Asemalla oli paikalla vain yksi eläinlääkäri ja yksi klinikkaeläinhoitaja, sääliksi kävi heitä kiiruhtaessaan tukka putkella potilaan luota toiselle vuoronperään! Päästiin heti ”omaan” huoneeseen odottelemaan eläinlääkäriä. Savu oli hieman piristynyt automatkan aikana (jälkiviisaana tiedän, että tsemppasi vieraassa paikassa vaikka vointi oli menossa huonompaan suuntaan), ja ajateltiinkin yhdessä hoitajan ja lääkärin kanssa, että kyseessä ei varmaan ole mikään ihan akuuttiasia, vaan voitaisiin hetki odotella kun eläinlääkäri paikkasi vammapotilasta toisaalla.

Odotellaan omaa vuoroa. Savu jo vähän väsyneen oloinen, mutta vielä kohtuullisessa kunnossa.

Odotellaan omaa vuoroa. Savu jo vähän väsyneen oloinen, mutta vielä kohtuullisessa kunnossa.

Sen jälkeen tilanne kuitenkin lähti luisumaan kiihtyvällä tahdilla huonompaan suuntaan. Aluksi Savu tuntui väsyvän, ja pisti maate. Se oli vähän turhan rauhallinen minun makuuni eläinlääkärin tullessa ottamaan verikokeita. Seuraavaksi läähätys (joka oli alkanut uudelleen saapumisen jälkeen) loppui ja Savu vain makoili lattialla. Se ei enää jaksanut välittää pentujen vinkumisesta. Yhtäkkiä huomattiin, että se ei enää reagoinut kutsuun vaan sitä piti jopa ravistaa, että se aukaisi silmänsä ja nosti päätään lattiasta! Hirveä hätä valtasi meidät, ja olimme juuri aikeissa kutsua eläinlääkärin katsomaan tilannetta, kun hän saapui verikokeiden tulosten kanssa. Ja löydöksiä oli, eivätkä ne olleet sieltä mukavimmasta päästä: Savu oli todella hypokalseeminen – kyseessä siis graavi kalkkikramppi, ja oli ihme ettei sen vointi ollut aiemmin laskenut, lisäksi se oli anemisoitunut (ilmeisesti vuotanut sektiossa jonkin verran) ja se oli todella, todella hyperkaleminen (labran mittari ei ollut edes pystynyt määrittämään sen kaliumarvoa, niin korkea se oli).

Savulle laitettu tippa vaihdettiin kaliumittomaan nesteeseen ja sitä nesteyteltiin runsaasti. Hämärästi muistelen, että taisi mennä myös glukoosia? Lisäksi suoneen laitettiin kahteen otteeseen kalsiumia suuri määrä. Tällä välin sen vointi heikkeni entisestään: hengitys muuttui puuskuttavaksi ja välillä se otti kauheita, syviä ja pitkiä huokauksia – Simo kertoi jälkikäteen, että muisti kuulleensa samanlaiset huokaukset kun edesmennyt saksanpaimenkoiramme Tara lopetettiin, siis sen viimeiset hengenvedot. Sen reagoiminen muuttui huonompaan suuntaan. Ja meidän ei auttanut muu, kuin istua vieressä ja seurata tilannetta, odottaa että kalsium ja nestetys alkaisivat vaikuttaa ja toivoa että hyperkalemia ei aiheuttaisi rytmihäiriöitä! Itkukin tuli, kun pelkäsin Savun menehtyvän. Sillä hetkellä todella, todella toivoin, että täällä pohjoisessakin olisi eläinsairaala tehohoitomahdollisuuksineen! Eläinlääkäri teki parhaansa, mutta ellei käytössä ole tehovalvontalaitteita ja -labrakokeita (esim. astrup, ja ekg), niin minkäs teet. Pärjättävä on niillä mitä on saatavilla…

Samaan aikaan piti huolehtia pennuista. Ne eivät olleet saaneet nyt moneen tuntiin imeä Savulta kunnolla maitoa, joten sekoittelimme maitovastikkeet tuttipulloon, ja yritimme parhaamme mukaan ruokkia niitä. Valitettavasti ne eivät tajunneet hommasta mitään ja huusivat ja kiljuivat syömisen sijaan. Jonkin verran maitoa saimme jokaiselle menemään alas, mutta niskanahkaa nostaessa se ei palautunut tarpeeksi nopeasti, eli pennut olivat jo vähän kuivahtaneet. Niinpä niille pistettiin jokaiselle keittosuolaliuosta niskanahan alle 3,5 ml.

Tuskallisen pitkältä tuntuneen ajan jälkeen Savun kunto alkoi kuitenkin hiljalleen kohentua hoidon myötä. Se alkoi jo nostaa päätä alustasta ja pentujen vikinä alkoi pikkuhiljaa kiinnostaa sitä taas. Huolet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Sen maidontulo oli loppunut kokonaan, ja muutoinkin eläinlääkäri ohjeisti ettei se saisi imettää pentujaan lainkaan ainakaan muutamaan päivään jotta elimistö saisi toipua hypokalsemiasta. Kello oli jo puoltayötä, ja sen hetkisen tiedon mukaan meillä menisi vielä ainakin muutama tunti ennen päivystyksestä poispääsyä. Ensin pitäisi ottaa kontrolliverikokeet ja odottaa, että Savun vointi normalisoituisi. Alkoi siis kuumeinen sijaisemon metsästys, jotta pennut selviäisivät.

Kuin ihmeen kaupalla saimme aika pian tiedon, että pennut pääsisivät Kempeleeseen ainakin yön ajaksi hätämajoitukseen kääpiösnautserinartulle, jolla oli omat pariviikkoiset pennut alla. Mahtavia ihmisiä, ei voi muuta sanoa! Ovat valmiita ottamaan keskellä yötä vieraat pennut emälle hoidettavaksi kotonaan. Kahdelta yöllä siis ajelimme suoraan päivystyksestä viemään pentuja hoitoon. Kääpiösnautseriemo hyväksyi onneksi pennut nopeasti katraaseensa, ja yksi huoli vähemmän ajoimme kotiin hoivailemaan Savua, joka edelleenkään ei ollut aivan oma itsensä. Kääpiösnautserilla oli kuitenkin kolme omaa pentua, joten kaikki kuusi meidän puikulaamme eivät voisi sinne jäädä pysyvästi. Niinpä muutaman tunnin nokosten jälkeen jatkettiin kuumeista metsästystä. Facebook osoittautui kultaakin kalliimmaksi kanavaksi hommassa, ja sen kautta löytyi corgiemo, jolla oli kaksi omaa pentua ja joka voisi ottaa puolet pesueesta hoiviinsa. Siispä matkaan: haettiin kolme pentua ”hätämajoituksesta” ja suunnattiin Ouluun. Viivi-corgi oli aivan mahtava pakkaus! Sepä ei hetkeäkään epäillyt ottaa pieniä hoiviinsa, ja pian ne tuhisivatkin tyytyväisinä nisillä. Huojennus oli kuitenkin vain väliaikaista, kun seuraavaksi selvisi, ettei kääpiösnautseri ollut kuitenkaan alkanut hoivata pentuja, vaikka antoikin niiden imeä. Sen omistaja-parka oli läpi yön valvonut ja putsaillut pentuja syömisten jälkeen… Ei siis auttanut muu, kuin etsiä seuraavaa sijaisemoa. Ihana asia kuitenkin, että pennut saivat olla kääpiösnautserin hoivissa yön ja aamupäivän, olivat ehtineet imeä maitoa ja pysyneet virkeinä.

Hätämajoituksessa oli vähän ruuhkaa!

Pippuri-emon laatikossa oli vähän ruuhkaa!

Corgilapsosilla on vähän etumatkaa kasvussa.

Corgilapsosilla oli vähän etumatkaa kasvussa.

 

Keinoemoa etsiessä tuli kyllä todettua, että koiraihmiset ovat aivan todella lämminsydämistä ja auttamisenhaluista porukkaa! <3 Meille soitettiin useita avuntarjouksia ympäri Suomen, saimme lainaan tuttipullot ja todella hyviä neuvoja niiden käyttämiseen, tarjottiin hoitoapua jne. Ihanaa, että löytyy vielä ihmisiä, jotka haluavat auttaa jopa aivan ventovierasta hädän hetkellä! Pennut eivät olisi selvinneet ilman näitä ihania avuntarjoajia sekä facebookissa hätähuudon jakaneita.

Päivällä haettiin pennut kääpiösnautseriemolta ja käytiin kokeilemassa pentuja kahdelle eri valeraskaana olevalle nartulle, mutta niiden kanssa ei valitettavasti onnistanut. Pennut alkoivat olla väsyneitä reissaamisesta, ja vastikkeiden kanssa pelaaminen oli tien päällä hankalaa, joten illansuussa ei auttanut kuin laittaa väliaikaisesti pillit pussiin ja todeta, että huomenna uusi yritys – pennut eivät kestäisi enää yhtäkään reissua sille iltaa, ja alkoivat jo olla hieman kitiseviä. Aamuun saakka pitäisi sinnitella siis vastikkeen turvin. Onneksi olimme saaneet todella hyviä neuvoja puhelimitse tuttipullojuotosta (hänkin aivan tuntematon henkilö ja silti jaksoi neuvoa perinpohjaisesti!) – näillä eväillä saimme pulloruokinnankin paremmin pelaamaan. Yllättäen sain agilityryhmässäni olevalta ihmiseltä tekstiviestin, jossa vinkkasi mäykkynartusta joka voisi tulla mahdollisesti meille apuun. Puhelin siis kouraan ja soittamaan. Ja mikä siitä seurasi: meillä oli vain päälle tunnin päästä täällä kotona kuin ihmeen kaupalla pennut imettävän emon laatikossa! Omistaja luotti meihin, aivan vieraisiin ihmisiin, ja lainasi narttunsa&pennut meille väliaikaisesti että saatiin kolme muksua imemään! Kyllä oli sekä minulla että Simolla itku herkässä kun kuultiin että apua saataisiin, miten ihania ihmiset ovatkaan…

Pikku-May tuli ja pelasti illan, pennut pääsivät yöunille kainaloon!

Pikku-May tuli ja pelasti illan, pennut pääsivät yöunille kainaloon!

Pennut pääsivät siis yöksi mäykyn kainaloon mäykkylasten sekaan, ja me saimme nukkua muutaman tunnin unet! Olemme todella, todella kiitollisia kaikille avuntarjoajille ja auttajille, joiden ansiosta saimme pennuille vielä mahdollisuuden!

Harmillisesti vastoinkäymiset eivät kuitenkaan ihan vielä päättyneet, mutta jatkan asiasta seuraavassa osassa, sillä nyt kutsuu taas pentulaatikko…

 

Kommentit