Pipo päässä nenä jäässä

Täällä pohjolassa pakkanen sen kuin kiristyy päivä päivältä, vaikka alunpitäen oli toiveita siitä, että pakkaskausi jäisi lyhyehköksi (hemmetin meteorologit, aina antamassa turhaa toivoa). Sisällä talossa on suosiolla lämmitetty leivinuunia päivittäin – tai siis Simo on lämmittänyt uunia ja raahannut selkä vääränä polttopuita sisälle. Onneksi olin jouluna kaukaa viisas ja ostin sille joululahjaksi kaksi hyvää kantokoria ihan noin niinkuin vihjeenä… Leivinuunin paahtaessa onkin ollut varsin mukava kääriytyä viltinmutkaan laiskanlinnaan ja katsella agilityvideoita, piirtää, selailla tenttikirjoja, lueskella koira-aiheisia artikkeleita ja ommella hurtille talvivaatteita.

uuni

Talvikamppeet koirille ovat olleet nyt viime viikkoina tarpeen. Enpä kyllä oikein minäkään tällä hetkellä nauti ulkoilusta, kun olo on kuin michelinukolla ja pakkanen nipistää nenää. Saisi ruveta jo lauhtumaan. Savu, Watti ja Lilli sentään pärjäilevät lenkit ilman pukimia niin kauan kuin pysytään liikkeessä, mutta Tempo-raukkaa ei ole kovin tuuhealla turkilla siunattu. Niinpä se ulkoilee tällä haavaa toppatakissa. Onneksi takki ei näytä sen menoa hidastavan, ja toistaiseksi se on jopa pysynyt ehjänä koirien raisuista leikeistä huolimatta (koputetaan puuta!). Sisälle tullessa kun työntää käden Tempon ja takin väliin, on siellä sisällä aivan lämmintä, vaikka takin pinta on viileä, eli luulisi toimivan. Nyt aivan paukkupakkasilla Lilli on alkanut nostelemaan herkästi tassujaan, joten pidemmät lenkit se on viime päivinä jättänyt väliin. Treeneihin kyllä puetaan joka kuono toppatakkiin. Savun takki on nyt tosin jäänyt pienehköksi (ommeltu sen junnuaikana), joten pitänee kaavoittaa sille uusi jahka ehdin.

Aurinkokin on näyttäytynyt jopa useampaan otteeseen nyt tammikuun puolella, ja päivät alkavat pidentyä. Helpottaa kovasti lenkkeilyä, kun ei tarvitse kauhealla kiireellä sillä ainoalla hämärän kalpealla tunnilla syöksyä ulos, vaan voi sovittaa lenkkeilyn muuhun aikatauluun paremmin. Meilläpäinhän ei ole katuvaloja, joten otsalamppu pelastaa sitten jos tuon valoisan ajan missaa. Muutama päivä sitten kyllä oli parina iltana aivan mahtava kuutamo, jonka valossa näki aivan hienosti tallustella metsässä ja hiekkamontulla koirien kanssa iltaysin aikaan ilman lamppua.

Tällä viikolla agilitytreeneissä on keskitytty linjaamiseen ja rintamasuuntaan. Maanantaina aksattiin Simon kanssa kahdestaan illalla. Siis Simon & Tempon varsinaisten treenien ja minun ryhmäni jälkeen jäätiin ”hinkkaamaan” vaiketa kohtaa radasta. Simolla oli alkuun vaikeuksia saada Tempo lukemaan yhtä takaakiertoa harjoituksesta. Pienen riitelyn rakentavan keskustelun jälkeen treenailtiin hetki ilman käsiä, jolloin Simollakin syttyi lamppu pään päälle; kummasti alkoi oma yläkroppa osoittaa sinne minne pitikin ja kappas, Tempo ei enää kertaakaan mennyt väärältä puolen estettä eikä layeroinut hyppyä kuten aiemmin. Niinpä niin, 99% virheistä on ohjauksesta kiinni, vaikka kuinka ensin tuntuisi siltä, että koirahan ei kuuntele lainkaan mitä sille kerrotaan. Lilli oli pätevä kuten aina, kuskikin hetkittäin. Olihan se hyvä itsekin keskittyä välillä hienosäätämään ohjausta sen sijaan että vain rallatellaan rataa lävitse.

Torstain treeneissä tutulla treeniporukalla kertailtiin takaakiertoja ja tehtiin ennakoivaa persjättöä niin, että edessä ja sivulla oli ansaeste – jos olit myöhässä persjätöltä koira levisi aivan takuuvarmasti niille, halusit tai et. Tehokas palaute omasta ohjauksesta! Yllättävän vaikea kohta, vaikkei ehkä ensisilmäyksellä siltä näyttänyt. Toistoilla saatiin kuitenkin kaikilla homma hanskaan ja koirat sinne suuntaan mihin pitikin, kun ajoitus alkoi toimia. Hyvät ja hedelmälliset treenit!

On muuten ollut outoa kulkea treeneissä vain yhden aksakoiran (Lillin) kanssa, kun Savu on treenitauolla. Niinpä Watti on ollut mukana, ja otan sen kanssa aina tottistreeniä sivussa. Watin agiura on nyt toistaiseksi pistetty tassuvamman jälkeen jäihin, vaikka itse vamma on parantunut jo aikaa sitten. Jo ennen vammautumista nimittäin tuskailtiin joka treeneissä sen rimojen roiskimisen kanssa. Watti pitää luonnostaan tiivistä katsekontaktia ohjaajaan, ja tämä ei agiradalla ole oikein toivottavaa. Hypyissä se roiskaisee riman heti, jos ohjaaja jää taakse (kun yrittää kuikuilla olan yli) tai mikäli kuski tekee pienenkin liikahduksen johonkin suuntaan hypyn aikana. Pitäisi siis olla miltei paikoillan hypyn aikana jos tahtoo riman pysyvän kannattimillaan joka hieman sotii agilityn periaatteita vastaan. Tultiin siis siihen tulokseen, että ehkä kaikkia koiria ei ole luotu agikoiriksi ;) – vaikka tämä nyt lähinnä hupilaji sille onkin – ja ollaan viime aikoina tehty hallilla pelkkää tottista. Vaan ollaanpahan treenattu kunnon häiriöllä! Wattia ei enää pahemmin hetkauta seuruussa eikä paikkamakuussa vaikka toinen vetää aivan vierestä agirataa, eli varsin hyödyllistä puuhaa. Ei tarvi sitten BH:ssa pelätä, että karkaisi paikkamakuusta toisen tehdessä luoksetuloliikettä :)…

Pakkasen ja lumen huono puoli on se, että pitkälle joulukuuhun saakka jatkuneet metsäjälkitreenit jäivät Watilla & Simolla nyt tauolle. Keväällä sitten jatkoa. Vähän lohdutukseksi Simo meni ja ilmoitti Watin ja itsensä vesipelastuksen viikonloppukurssille. Kurssi pidetään Oulussa koirauimalan tiloissa, ja odotukset sen suhteen ovat kovat :). Simohan puheli jo viime kesänä, että sitä lajia olisi hieno päästä harrastamaan tai ainakin kokeilemaan ja nyt tarjoutui tilaisuus. Kouluttaja on ilmeisesti joku pitkän linjan harrastaja Virosta saakka? Katsotaan, onko vepeily yhtä hauskaa miltä se näyttää, ja joudutaanko ensi kesänä ajelemaan mökille joka viikko treenaamaan!