Saakelin itsepäinen akka

”Saakelin akka!” taisi Fasu tuumia eilen kun joutui rämpimään polvenkorkuisessa hangessa kymmenennettä kertaa yhtä ja samaa lenkkiä.

Uusi lännensatula pääsi nimittäin heti testiin maastoreissulle. Ajatuksissa oli rento sunnuntaipäivän käyntimaasto järven ympäri – noin puolen tunnin tai maksimissaan kolmen vartin mutka jos oikein matelee. Fasu on yleensä maastossa tosi kiva ja rento, myös ilman hevoskavereita. Porukassa se passaa maastoon jopa aloittelevammalle ratsastajalle (testattu on!), yksinään saattaa katsella vähän enemmän ympärilleen muttei ole koskaan minulle esitellyt mitään kevätjuhlaliikkeitä eikä pyrähdyksiä. Jos jokin paikka epäilyttää se korkeintaan pysähtyy ja pörisee, jatkaen kuitenkin pienestä kehoituksesta matkaa asiallisesti.

Heti tallin pihasta lähtiessä näkyi järven vastarannalla kiitävän pari moottorikelkkaa ja ääni tietysti kuului varsin hyvin aavan aukean yli. Fasu taisi muistaa nuo vekottimen Tyrnävän reissulta ja niinpä sen kävely oli heti alkumatkasta normaalia jännittyneempää. Liekö myös uusi erilainen satula selässä vaikuttanut mielialaan kiihdyttävästi. Lisäksi Fasulla taisi olla hieman kertynyttä pakkasenergiaa jota oli kiva käyttää kyttäämiseen…

Menomatka sujui kuitenkin tavanomaiseen tapaan ongelmitta kunnes oltiin jo lähes loppusuoralla. Lenkin alkupää mutkitteli järveä kiertäen kuitenkin metsän suojissa mutta nytpä tultiin aukealle paikalle jossa vähän aikaa sitten olivat ne kurjat kelkat kaahailleet. Yhtäkkiä alkoi tuntua takapuolen alla siltä, että istuin ruutitynnyrin päällä joka voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Fasu kulki pää pystyssä ja pienintäkin merkkiä odottaen kiihdyttää taivaanrantaan. Pientä pomppua ja pyrähdyksiäkin esiteltiin. Tässä kohtaa totesin lännensatulan olevan totta tosiaan enkkuserkkuaan tukevampi istuin. Yhtään ei huojuttanut tai tuntunut epävakaalta meno vaikkei ratsureima alla ollutkaan aivan tasainen.

Koska olen sitkeä suomalainen akka päätin, että mehän ei maastosta palata tallille huonoissa fiiliksissä ja levottomina – seuraava maasto olisi varmasti sen seurauksena huono. Niinpä käännyttiin samoja jälkiä takaisin vaikka muutoin kymmenessä minuutissa oltaisiin päästy kotipihaan. Metsässä kulki umpihangessa pieni polku joka kiertäminen kesti rivakassa käynnissä vajaan kymmenisen minuuttia. Siinäpä oiva pätkä turhan pöljäilyenergian kuluttamiseen!

Taisi olla jossain kolmannen kierroksen kohdalla kun Fasu tajusi, että pirkule, tuohan ohjaa meidät aina vain samalle reitille ja tahti alkoi muuttua kaahailusta hieman verkkaisemmaksi. Viidennen kierroksen kohdalla se alkoi jo osoittaa merkkejä siitä, että homma on tylsää ja hötkyäminen turhaa. Seitsemäs kierros meni jo rauhallisesti kävellen. Vielä pari kierrosta varmuuden vuoksi… Siinä vaiheessa mielentila oli jo niin hyvä, että pudonnut takajalan suoja ei tuottanut ongelmia vaan saatoin rauhassa maastoutua umpihangessa, kaivaa suojan esille, askarrella sen takaisin paikoilleen ja ratsautua uudelleen hevosen tököttäessä paikoillaan kuuliaisena. (On muuten paljon helpompaa nousta umpihangessa länkkärin kyytiin kun voi ottaa nupista kunnolla tukea eikä satula näyttänyt mitään merkkejä pyörähtämisestä mahan alle!)

Lyhyt puolen tunnin maastoköpöttely vaihtui siis lähes kaksituntiseen taaperrukseen, mutta mitäpä tuosta. Päivänvaloa riitti ja lopulta tallille tultiin kuin tultiinkin rauhallisesti käyntiä löntystävän hevosen kanssa. Voi voi Fasua. Yhteistä taivalta meillä on ollut nyt noin vuoden verran mutta eipä ole tainnut reppana vielä huomata, että omistajansa onkin itsepäinen ja sitkeä emäntä joka kanssa ei auta kinata…

Vanha mutta menköön, on niin kiva kaverikuva :).

Vanha mutta menköön, on niin kiva kaverikuva :).