Vappureissu, osa 3: Kouvola ja Kotka

Repovedeltä suunnattiin auto kohti Kouvolaa. Olin ilmottautunut jo kevättalvella Kouvolassa järjestettävälle agilityn koetoimitsija 2 -kurssille, sillä yhtään lähempää ei sattunut sopivalle päivälle kyseistä kurssia. Repovedeltä ajeltiin Kouvolan lähellä sijaitsevalle pienehkölle Kevätin leirintäalueelle, missä oli tarkoitus viihtyä yön yli.

IMG_2082

IMG_2084

Leirintäalue oli tyypillinen pieni SFC-alue: paljon kausipaikkalaisia, ok peseytymis- ja saniteettitilat, itse alue ja sen palvelut eivät olleet kauhean ihmeelliset. Ranta olisi löytynyt, mutta koska sää oli mitä oli, jäi meiltä sekä koirilta talviturkin heittäminen tuonnemmaksi (jokaan Watilla ei tuosta kulunut kuin muutama päivä…). Alue oli kuitenkin varsin edullinen ja rauhallinen, joten yö meni siellä ihan mukavasti. Tai olisi mennyt, ellei meiltä olisi jäänyt lämmityspatteri kotiin ja yöllä ilman painuessa nollan tienoille, nimittäin kaasulämmitin alkoi illalla hetken pelattuaan kenkkuilemaan, eikä vaunua saatu kovin lämpimäksi… Viimalle löytyi onneksi verkkarit päälle ja minulla sattui olemaan hiustenkuivain mukana! Kuivaimella puhallettiin sitten lämmintä ilmaa vaunuun. Onneksi vaunu on pieni ja meitä varsin monta henkilöä sisällä sitä lämmittämässä, joten se saatiin yön ajaksi aivan siedettävän lämpimäksi.

IMG_2089

Aamutuimaan ajelin kurssipaikalle Valkealaan Kouvolan seudun seurakoirakerhon hallille, Simon jäädessä tekemään etätöitä läppärin kanssa leirintäalueelle. Kurssi sujui varsin mukavasti ja neljän maissa hommat olivat jo pulkassa. Ensi kesälle olisi siis tiedossa harjoitteluiden suorittamista, viisihän niitä taisi kaiken kaikkiaan olla, jotta ylitoimitsijana saa toimia. Kurssillä oli paljon vanhaa tuttua asiaa, mutta myös uusia näkökulmia ja huomioita tarttui mukaan. Kiitokset vain järjestävälle taholle ja kouluttajalle!

Kun kurssilta oli selviydytty kunnialla takaisin leirintäalueelle, pakattiin kamppeet taas kerran kasaan ja koirat auton konttiin. Auton nokka suunnattiin kohti rannikkoseutua Haminaa ja Kotkaa kohti – matkalla tosin tehtiin mutka Motonettiin ja haettiin lämmityspatteri mukaan loppureissua helpottamaan! Seuraavan päivän ohjelmassa olivat agilitykisat Kotkassa. Alunperin ajattelimme, että olisimme yöpyneet väliyön Haminassa, mutta kaupunkiin ajeltuamme emme onnistuneet löytämään yhtäkään ruokapaikkaa joka olisi ollut a) sijainniltaan sellainen, että vaunun saisi pysäköityä näköetäisyydelle ja b) muu kuin pikaruokapaikka. Koska emme ole vielä ehtineet (saaneet aikaiseksi) rakentaa vaunuun kunnollista koiraporttia, neurootikkoina pelkäämme aina että koirat saavat yksin ollessaan vaunun oven avattua sisältä ja häviävät horisonttiin. Niinpä meillä on tapana käydä reissuilla ravintoloissa niin, että näemme sisältä asuntovaunun ja voimme ruokailla rauhallisin mielin. Haminassa ei myöskään ollut lähellä keskustaa yhtään leirintäaluetta ja ainoa lähivaihtoehto yöpymiseen olisi ollut vielä tähän vuodenaikaan autio vierasvenesatama, joka ei kovin houkuttelevalta näyttänyt. Ajelimme siis pikaisen haminakatsauksen jälkeen Kotkaan.

Kumpikaan meistä ei ollut koskaan aiemmin käynyt kunnolla Kotkassa, ja kaupunki oli molemmille positiivinen yllätys. Siisti, kaunis keskusta vanhoine taloineen ja puineen sekä istutuksineen, useampia viihtyisän näköisiä ruokapaikkoja ja merenrannassa. Löysimme heti keskustaan ajettuamme pienen nepalilais-intialaisen ravintola Mustangin jonka edessä sattui sopivasti olemaan vapaita parkkiruutuja, johon yhdistelmä sopi kuin nenä päähän. Sinne siis. Etnisen ruuan ystävinä löytö ilahdutti. Paikka oli vaatimattoman näköinen, mutta mitäpä siitä. Ravintolassa oli todella ystävällinen palvelu ja ruoka maistuvaa! Hintakaan ei päätä huimannut (pääruoat illallisaikaan noin 10-17 euroa). Pöydästä näki sopivasti vaunun

IMG_2090

kotka1

Kertaalleen ruokailun aikana koirat kyllä aiheuttivat huvittavan tilanteen. Koirat ovat siis jo oppineet varsin rutinoituneiksi karavaanareiksi, eivätkä ne aivan joka risaukseen reagoi ja ottavat vaunussa omalla paikallaan varsin lunkisti. Tempolla on kuitenkin vahtiviettiä, eikä Wattikaan hiljaiseksi jäisi, jos joku yrittäisi vaunuun sisään. Ravintolassa ruokaillessamme siis kuulostelimme välillä kuuluuko ulkoa mitään, eli vahtivatko koirat ohikulkijoita tms. Hiljaista tuntui olevan, kunnes yhtäkkiä alkoi järjetön älämölö. Tällä kertaa koirilla oli kyllä syytäkin haukkua. Kadulla köpötellyt mummo oli nimittäin päättänyt käydä tirkistämässä vaunuun vähän lähempää sisälle, ja oli mennyt kurkistamaan aivan takaikkunaan kiinni jotta näkisi vaunuun sisään. Tästäpä koirat riemastuivat, sillä niiden aitaus on heti takaikkunan vieressä, eivätkä ne tietenkään pitäneet ventovieraasta kurkottelemassa ikkunalla. Kyllä näytti mummo nololta ja katseli vaivihkaa ympärilleen kiiruhtaessaan pois paikalta, kun noin yllättettiin uteliaisuudesta ;).

Ruokailun jälkeen kiiteltiin kovasti sapuskoista ja lähdettiin ajelemaan leirintäalueelle, sillä kello oli jo yli yhdeksää. Kohtuullisen lähellä Kotkan keskustaa sijaitsee Santalahden leirintäalue, jossa päätimme yöpyä. Leirintäalue oli yksi harvoista suomalaisista viiden tähden alueista ja sen kyllä huomasi. Alueen ajoväylät oli asvaltoitu, alue oli valaistu ja aidattu, vartiointi oli ympärivuorokautista, kauniit nurmikot ja upouusilta näyttävät huoltorakennukset. Vastaanoton yhteydessä toimi pieni kahvila ja uimaranta oli aivan vieressä. Heti alueen vierestä lähti ulkoilureittejä, jotka valitettavasti tiukasta aikataulusta huolimatta jäivät nyt tällä kertaa hyödyntämättä. Itse alue oli kyllä sen verran viihtyisä ja Kotka samoin, että toistekin sinne mennään varmasti. Alue oli hieman hintavampi, kuin normaalisti käyttämämme leirintäalueet (SFC-alennuksella lämmityssähkön kanssa kahdelta hengeltä 30 euroa /yö), mutta oli kyllä sen arvoinen paikka. Vaunuille oli tarpeeksi suuret alvaltoidut paikat, joiden vieressä pieni tila pöydälle ja tuoleille sekä nurmikkoa. Koirien aitaukselle oli hyvin tilaa myös vaunun kupeessa, ja koko alue oli todella siisti.

Santalahteen tullessa oli jo hämärää...

Santalahteen tullessa oli jo hämärää…

Seuraavana aamuna, sunnuntaina siis, ajelimme Agi-Kotkan kisoihin, missä oli kolme starttia kolmosille. Tällä kertaa tuloksilla ei juurikaan juhlittu, sillä ensimmäisen startin startin mokasin itse linjaamalla huonosti Lillin lipsahtaessa väärälle esteelle (ja ottipa sillä radalla vielä elämänsä ensimmäisen lentokeinunkin!), toisella Lilli itse päätti irrota hieman omatoimisesti ja kävi suorittamassa väärän hypyn – jos siis vielä viime talvena valittelin, että koira ei irtoa niin eipä ole sitä huolta enää ;). Kolmas rata oli muuten varsin sujuva ja hyvää menoa, mutta heti alussa ollut musta pussi taisi olla Lillille liian paha nakki piiiitkän kisa- ja treenitauon jälkeen. Viitonen napsahti siis kiellosta, mutta muutoin olen rataan varsin tyytyväinen. Sylkkäri ja jyrkähkö takaaleikkaus kepeille onnistuivat nappiin, samoin irtoaminen halutussa kohdassa ja ne omat jalkanikin näyttivät tällä kertaa juoksevan eteenpäin kohtuullisen sutjakasti (oma heikkouteni on siis huono eteneminen radalla). Aiempi inhokkiohjaukseni sylkkärikin osoittautui varsin käteväksi. Jossain ollaan siis kehitytty!

Nämä ilmeet agiradoilla on aina niin mahtavia... ;) Kuva: Johanna Kiviharju

Nämä ilmeet agiradoilla on aina niin mahtavia… ;)
Kuva: Johanna Kiviharju

Vauhdikkaasti maaliin. Kuva: Johanna Kiviharju

Vauhdikkaasti maaliin.
Kuva: Johanna Kiviharju

Kisapaikalla treffattiin myös Savun pentu Mimmi (ent. Nopsa), joka siis tätä nykyä asustelee sillä seudulla. Mimmi oli tietysti päässyt perheensä mukaan haistelemaan agikisojen tunnelmaa, tuleehan siitä sitten isona myös aksakoira! Mimmillä ja Viimalla oli varsin railakkaat leikit ja iloinen jälleennäkeminen. Oli hauska seurata isojen koirien ja Mimmin kohtaamista. Ne tunnistivat aivan selvästi toisensa ja olivat tyytyväisiä kohtaamiseen. Kiitos omistaja-Johannalle, kun viitsi tuoda Mimmin meitä moikkaamaan! Kiva oli nähdä, että Mimmi oli edelleen reipas ja energinen pikkukoira, joka innolla katseli kisapaikan hyörinää.

Viima alakynnessä?

Viima alakynnessä?

Söpöliini-Mimmi

Söpöliini-Mimmi

Viima pääsi toki myös kurkistelemaan kisapaikkaa, ja olikin todella rohkea typykkä. Ensimmäistä kertaa siis nyt ”ihmisten ilmoilla”, eikä yhtään haitannut vieraat koirat ja ihmiset. Päinvastoin näytti ketuttavan, kun hihna oli turhan lyhyt eikä kaikkia päässytkään moikkaamaan! Emäntäkin koppasi aina välillä syliin kun vauhti tahtoi kiihtyä liiaksi radan reunalla. Jospa tämä ennakoisi vauhdikasta uraa myös agiradan aitojen sisäpuolella…