Vappureissu, osa 2: Repovesi

MK238940

Orilammelta ajeltiin siis seuraavana päivänä läheiseen Repoveden kansallispuistoon, kuten suunniteltiin. Repoveden karttaa ja kuvia oltiin jo katseltu sillä silmässä viime kesänä, mutta tuolloin se ei sopinut minkään kesäreissun reitin varrelle. Luontoon.fi -sivustolla oli kuitenkin sen verran houkutteleva kuvaus ja kun vielä jostain keskustelupalstalta kuulin kehuja koiraihmisiltä paikasta, niin olihan sinne päästävä retkeilemään edes päiväksi.

Koska meillä nyt oli mukana yksi pikkupentu, päätettiin että tehdään tällä kertaa vain lyhyt kävelyretki eväiden kanssa, ja jätetään pidemmät patikoinnin toiselle reissulle. Viiman kanssa toimi reissulla hienosti sama taktiikka kuin Tempon kanssa vuosi sitten: sopivan kokoinen reppu tuohon etupuolelle kantoon, jossa tyllerö matkusti tyytyväisenä suurimman osan matkasta. Välissä pääsi toki jaloittelemaan taukojen aikana ja lyhyitä pätkiä käpystelemään muiden koirien kanssa. Etukäteen vähän mietiskelin, kuinka Viima mahtaa repussa matkustamisen suhtautua (Tempo ei alkuun ollut hommasta kovin innostunut), mutta huoli aivan turha. Siellä se tökötti kuin tatti, aivan tyytyväisenä katsellen maisemia.

MK239016

MK238948

Repovedeltä valittiin tälle kertaa siis noin viiden kilometrin mittainen Ketunlenkki, joka alkoi ja päättyi Lapinsalmen (?) parkkipaikalle. Reitillä on pitkähkö riippusilta sekä käsitoiminen lossi, kumpaisetkin eri päissä reittiä. Päätimme kulkea tällä kertaa reitin niin, että aloitimme riippusillan päästä – ihan siltä varalta että meillä ei ollut mitään tietoa miten koirat siihen mahtaisivat suhtautua. Olisihan se vähän kurjaa kulkea 4,5 km ihan vain huomatakseen, että mokomat kieltäytyvät ylittämästä siltaa ja palata samaa reittiä takaisin ;). Lossista ei osattu huolestua, koska kukaan koirista ei arastele vettä eikä liikkuvia alustoja.

MK238965

Tästä pitäisi yli mennä!

Mahdetaanko päästä yli?!

Emäntää jännittää!

Riippusilta oli siis heti lenkin alussa, noin 400 m parkkipaikalta. Pitkä ja korkeahan se oli, mutta varsin hyvää tekoa, ja molemmilla sivuilla oli verkkokaiteet. Ilman niitä ei olisikaan uskallettu lähteä koiria yli viemään, joku voisi hyvinkin lipsahtaa alas! Eniten pohdittiin etukäteen Tempon menoa, sillä kun tyypillisesti on varsin vahva tahto ja jos se päättää ettei jokin asia ole hyvä homma, ei siinä kauheasti ole vaikutusmahdollisuuksia. Tempo on siis koiristamme selvästi itsenäisin ja eniten omaan arvostelukykyynsä tukeutuva. Muut koirat – etenkin Watti ja Lilli – luottavat miltei sokeasti meidän ihmisten päätöksiin. Vaikka jokin asia epäilyttäisikin aluksi, yrittävät ne silti parhaansa kun näkevät että me olemme ok asian kanssa, eli mitään hätäiltävää ei ole.

Tempopa yllätti meidän todella, ja käveli heti ilman mitään mutinoita sillan yli! Simo meni siis edeltä Tempon ja Watin kanssa (Watti joukon kärjessä reippaana!), Tempo perässä. Ei ollut kerrassaan mitään ongelmia, vaikka silta tietysti heilui jonkin verran, ja pohjalautojen väleissä oli leveät raot, joistä näkyi alas. Simon päästyä toiselle puolen tulin perässä Savun, Lillin ja Viiman kanssa. Viima tietysti oli jo tässä vaiheessa pakattu visusti reppuun kaulaa myöten… Savu meni edeltä todella rohkeasti, Lilli heti perässä. Lilliä vähän huolettivat sillan pohjassa olevat raot, jotka olivat sen verran leveitä että sen pienet sheltin tassut mahtuivat helposti putoamaan niiden väleistä. Se katselikin tarkkaan minne jalkansa asetteli ja pidin vauhdin sopivan verkkaisena, jotta se ehti rauhassa katsoa reitin. Muutoin ei ollut mitään hämminkiä niidenkään kanssa! Vitsit, että oltiin Simon kanssa tyytyväisiä meidän sakkiin, rohkeita veikkoja – koska emäntää ainakin hermostutti korkean ja sillan ylitys, näköjään enemmän kuin koiria! Eipä haitannut heiluva ja huojuva, korkea alusta, raot ja läpinäkyvä kaide, joista näki kauas alas.

Täältä tullaan!

Täältä tullaan! Koirallisille reissaajille vinkki: silta näyttää tässä kuvassa ”tukevammalta” kuin todellisuudessa onkaan, eli kaikki koirat eivät välttämättä yli mene.

Reitti vei seuraavaksi Katajavuorelle (muistankohan nimen oikein), eli kallioinen huippu, jonne kivuttiin tuhottoman pitkät, jyrkähköt portaat. Se oli vaivan arvoista, sillä huipulta oli varsin makeat näkymät kansallispuistoon. Päällä vietettiinkin seuraavaksi evästauko ja koirat saivat vettä juodakseen.

Portaita riitti ja riitti ja riitti...

Portaita riitti ja riitti ja riitti…

repovesi1

Hulppeat maisemat

Hulppeat maisemat

Onneksi päätimme kiertää lenkin nimenomaan tässä suunnassa: portaat olisi kyllä ollut tuskallista tullat alaspäin, etenkin koirien kanssa. Katajavuorelta matka jatkui metsäisiä polkuja pitkin. Ketunlenkki ei ollut mitään helppokulkuista tasaista metsätietä tai edes pitkospuita, vaan enimmäkseen kivikkoista, epätasaista ja juurakkoista polkua kiemurreltiin pitkin metsää, hiki tuli Viimaa raahatessa. Reitti oli merkitty oransseilla maalimerkeillä puissa, joskin matkan varressa jouduttiin useampaan otteeseen vähän arpomaan suuntaa risteyksissä, merkit eivät siis olleet aivan ajantasalla.

repovesi2

Matkan varrella olisi ollut kota ja nuotiopaikkakin. Harmi, ettei etukäteen oltu selvitetty asiaa, olisipa ollut mukava paistella makkarat puolivälissä matkaa. Nyt kuitenkin ohitimme laavun rivakkaan tahtiin.

Loppupäässä Ketunlenkkiä tulikin vastaan kapeahkon salmen ylitys käsikäyttöisellä lossilla. Jälleen jännitin etukäteen vähän koirien suhtautumista asiaan kun lossin näin: sen pohja oli harvakseltaan laudoitettu, väleistä mahtuisi helposti isommankin koiran tassu lipsahtamaan. Lossi oli aika pieni ja siten hieman kiikkerä. Koirat eivät olleet kuitenkaan moksiskaan, vaan kapusivat reippaasti kyytiin, ja ihailivat tyytyväisinä järvimaisemaa Simon hilatessa meidät salmen ylitse. Watti ainoana tuotti hieman harmaita hiuksia, se kun olisi halunnut ehdottomasti uimaan…

Lossi piti hilata vastarannalta ennekuin päästiin kyytiin. Onneksi oli mies mukana tekemässä raskaat työt!

Lossi piti hilata vastarannalta ennekuin päästiin kyytiin. Onneksi oli mies mukana tekemässä raskaat työt!

Lossi

Lossi

Lossilta ei ollutkaan enää pitkä matka parkkipaikalle. Lenkki oli varsin mukava, kansallispuistossa hieno ja puhdas luonto, eikä nyt tullut vastaankaan kuin yksi toinen seurue, saimme siis aivan rauhassa käveleskellä. Hyvä mieli jäi koirien rohkeudesta! Repovesi mahdutetaan varmasti toistekin ohjelmistoon jos ja kun kisareissut vievät taas sille suunnalle. Kartassa ainakin näkyi monen monta erilaista reittivaihtoehtoa ja laavuja, kotia ja autiotupiakin taisi olla useampia. Koirat nauttivat retkeilystä, me ihmiset samoin!