Wanted: agilitymania

Ääh. Agilityinto on hukassa. Ihan täysin ja tyystin kadonnut kerta kaikkiaan. Taisin jo vuodattaa tästä blogiin muutama postaus sitten. Luulin tosin jo joulutauon jälkeen, että parempaan mennään, mutta here we go again. Merkkejä taisi olla näkyvissä jo viime syksynä piirinmestisten jälkeen. Treeni-innostus on laskenut tasaista tahtia kuin lehmänhäntä. Vielä viime syksynä käytiin kuitenkin hallilla tunnollisesti treenaamassa, vaikka treenit alkoivat pikkuhiljaa lipsua vailla punaista lankaa oleviksi, ”mä otan vaikka vähän näitä keppejä tai jotain”. Mitä ihmettä? Mistä saan takaisin sen älyttömän innostuksen, palon ja treenimotivaation?! Vielä pari vuotta sitten oli hinku hallille aivan järjetön, vähintään 2-3 kertaa viikossa piti ehdottomasti päästä treenaamaan parin koiran kanssa ja lisäksi tahkottiin kotona melkein päivittäin agilityä tukevia asioita, mm. 2on2offia. Nyt ei ole tullut tehtyä kotona yhtään mitään agilityyn liittyvää, eikä hallillakaan olla käyty omien koirien kanssa piiiitkiin aikoihin, poikkeuksena Watin muutamat keppitreenit oman ryhmäni kouluttamisen jälkeen ”koska jotain on pakko treenata”.

Näissä maisemissa on koirilla metkaa.

Näissä maisemissa on koirilla metkaa.

Mitä me sitten ollaan tehty? No vaikka mitä! Ollaan käyty Watin kanssa säännöllisesti vepettämässä koirauimalan altaassa ja lisäksi tehty kuivan maan treeniä vepeä silmälläpitäen, on opeteltu rallytokon ALO:n liikkeet myöskin Watin kanssa, harjoiteltu Viiman kanssa seuraamisen alkeita ja opeteltu käyttämään takajalkoja tehokkaammin, on treenattu Lillin + Tempon + Viiman kanssa noudon alkeita, hinkattu Watin kanssa noutoa paremmalle mallille, työstetty Savun kanssa seuraamisen paikkaa, kertailtu Watin kanssa kaukoja ja opeteltu merkille lähetystä, hiihdetty ladulla ja metsässä, painatettu kuopalla, hihnalenkkeilty kaupungissa ja ja ja!

hangessa1

Miksi sitten minulla on näin kauhean huono omatunto agilitystä? Koirat eivät taatusti ole ilman aktiviteettia ja aivotyötä, mutta pieni ääni pään sisällä naputtaa aina vain ”pitäisi treenata, kisata, saada tuloksia, pitäisi laittaa kontaktit kuntoon ja keppikulmia hioa ja hyppytekniikkaa ja…”. Lisenssin ostin vähän tavan vuoksi ja menin jopa ilmoittamaan Savun kolmeen starttiin OKK:lle (joista ei tullut valitettavasti merkintöjä kisakirjaan). Lillin jätin tyystin ilmottamatta ja seuraavat kisat jätettiin väliin suosiolla molempien kanssa. Yritän edelleen vaimentaa ääntä joka nakuttaa, että Savun kanssa pitäisi metsästää se puuttuva nolla ja Lillille hyppyserti. Mistä tämä syyllinen olo tulee? Miksi olisi niin älyttömän tärkeää edetä kohti huikeita tavoitteita aksakentällä? Miksei vain hauskanpito koirien kanssa tai edes muut lajit vaihtelun vuoksi riitä?

hangessa6

Vastaan itse: totuttu tapa. Siitä saakka kun hankin ensimmäisen koirani (iki-ihana spk-narttu Tara <3), olen maalaillut itselleni aksatavoitteita joita kohti pitää pyrkiä. Enemmän, korkeammalle, nopeammin tai jotain sellaista. Vaikkeivat tavoitteet olleet MM-kisoja tai edes muuta kuin vienoja haaveita SM-kisoihin osallistumisesta, niin jotain oli aina parannettavaa ja treenattavaa agilityssä. Niitä tavoitteita kohti on sitten pyritty välillä enemmän ja välillä vähemmän tosissaan, aina kuitenkin tehden. Ainoana poikkeuksena heeleri Pepin äkillisen kuoleman jälkeen tullut luonnollinen agilitytauko kunnes hankin Lillin aksakoiran aukkoa täyttämään. Ehkä tottuminen siihen, että aina on jokin asia työstettävänä paremmaksi ja jotkin kisat kalenteriin merkattuna aiheuttavat tämän järjettömän ahdistuksen tästä agilitytauosta.

"Ihan varmasti mä sen talletin tähän..."

”Ihan varmasti mä sen talletin tähän…”

Agilityinnon häviämisen syitä olen pohtinut kovasti viime aikoina. Siihen tuskin lienee yksittäistä selvää aiheuttajaa, vaan se on useiden osatekijöiden summa. Tällä hetkellä koulu vie elämästä todella paljon aikaa ja energiaa. Kesäisin tulee paahdettua töitä ja harjoitteluita pitkillä tunneilla, eikä lomasta tietoakaan. Siihen päälle loppukesästä saakka jatkunut flunssakierre, monet työläät (vaikkain mieluisat) luottamustehtävät SAGI:ssa, seuran johtokunnassa, agikouluttajana… Kaikki tämä aiheuttaa hirvittävän määrän stressiä – ja Simo voi vahvistaa, ettei parhaita puoliani ole ahdistuksen sietokyky… Liikaa kaikkea, liian paljon tenttejä, liikaa tekemättömiä tehtäviä luottamushommissa, kilpailemassa ajasta koulutehtävien kanssa, liian täysi sähköpostilaatikko, liian vähän aikaa parisuhteelle. Onko ihme, ettei tee mieli tähän enää lisäksi ottaa paineita etenemisestä, kisoista ja kehityksestä?

"...siis juuri tähän kohtaan, kevättä odottamaan..."

”…siis juuri tähän kohtaan, kevättä odottamaan…”

Vähän aikaa sitten päätin, etten suostu enää potemaan tätä ikävää fiilistä. En ilmottaudu enää tavan vuoksi yksiinkään agikisoihin jotka maistuvat puulta, vaan nyt keskityn koirien kanssa siihen mikä tuntuu kivalta. Ilmoitin sitten Watin aivan extempore rallytokokisoihin :). Hahaa, mitään me ei osata, mutta mennään sinne hyvillä mielin pitämään hauskaa. Hiihdellään armeijan suksilla pitkin metsiä termari repussa. Treenaillaan jumppajuttuja ja tokonalkeita kotona muiden kanssa, Watin kanssa vähän edistyneempien juttuja. Tähdätään sinne mejä-kokeeseen ja metsäjälkeen heti kun lumet sulaa. Harjoitellaan vepeä, reissataan ja patikoidaan… Ei kai harrastamisen ole tarkoitus tuntua pakkopullalta vaan olla kivaa? Koira ei kuitenkaan kärsi siitä, että sen kanssa puuhaillaan jotain muuta ykköslajin sijaan kunhan sillä on riittävästi tekemistä ja liikuntaa!

"...löytyi!"

”…löytyi!”

Mutta silti on pienesti huono omatunto. Mihinkäs tiikeri radoistansa pääsisi? No ennen toukokuuta en ainakaan vilkaisekaan kisakalenteria! :)