Aksatauko ja blogihiljaisuus

Meidän laumalla on ollut tauko agilitystä jo marraskuusta lähtien ja samalla blogin päivitykset ovat jääneet tyystin tauolle. Syy molempiin on sama:

Tätä uutista en ole uskaltanut jakaa missään somessa ennen kulunutta viikkoa. On pelottanut niin kauheasti, että vielä jotain menee pieleen. Nyt viedään jo pikkuhiljaa viimeisiä viikkoja ja odotellaan sitä, millainen tyyppi sieltä tupsahtaa tähän perheeseen uudeksi aksaharrastajaksi!

Ihan alussa vaivasi pahoinvointi niin hirveästi, että jouduin tippaankin muutamaan otteeseen. Kaikki vähäinenkin fyysinen rasitus pahensi oloa ja joulun alla oli pakko luovuttaa. Ilmoitin seuralle, että jään tauolle kouluttajan hommista ja omien koirien aksat tosiaan olivat siinä vaiheessa jo loppuneet. Kun pahoinvointi alkoi lopulta väistyä astuivat tilalle liitoskivut ja supistelut joten tauko jatkuu edelleen.

Hyvin pienimuotoista olohuonetreeniä olemme sentään päässeet tekemään koirien kanssa, kun Simo ystävällisesti auttoi kantamaan puomin ylösmenon olohuoneeseen kuukausi sitten. 2on2offia kun on helppo treenata ollen itse paikoillaan ja koiran tehdessä kaiken työn… Onneksi on ihana mies joka ei valita agilityesteistä olohuoneessa!

Koska talomme sijaitsee harjulla, ovat sääolosuhteet täällä varsin erilaiset kuin vaikka kymmenen kilometrin päässä Riihimäellä. Harju saa aikaan mm. runsaita lumisateita ja molempina täällä asuttuina talvina olemmekin huomanneet, että sitä lunta todella on ja paljon. Lumi myös sulaa täältä hitaammin kuin läheisestä Hikiän kylästä. Viime viikot ovat onneksi olleet säiden puolesta armeliaat ja lumikasat pihasta ovat vajuneet vauhdilla. Edelleen kuitenkin puoli pihaa on hangen alla. Kentästäkin pilkottaa vasta pieni sula kaistale jonne aamuaurinko parhaiten paistaa. Näin ollen koiraparat joutuvat edelleen odottamaan esteille pääsyä. Savu-raukka menee todella usein toiveikkaana A:n harjalle tai keinulle istuskelemaan! Hauskaa kyllä huomata, miten tärkeää agility noille on!

2×2-kepit sentään mahtuvat sille pienelle sulaneelle kaistaleelle ja ne otettiin Patun kanssa käyttöön viime viikolla. Patullahan jäi viime syksynä kepit siihen vaiheeseen, että kahdella portilla (neljällä kepillä siis) pujottelun alkeet sujuivat hyvin. Vaikka koko talvena ei oltu päästy minun vointini vuoksi treenaamaan niin jotain työstöä oli pikkusheltti tehnyt pääkopassa sinä aikana! Homma sujui niin hyvin, että nakkasin lähes suoraan kolmannen portin perään eikä ollut mitään ongelmia. Nyt siis pujottelu kuudella kepillä sujuu varsin hienosti ja täytyy alkaa vahvistamaan erilaisia sisäänmenokulmia sekä ottaa mukaan hypyn kautta pujotteluun lähettäminen. Eiköhän me saada kesään mennessä kepit kisavalmiiksi! Itse toivon kovasti, että olisin edes loppukesästä juoksukunnossa ja pääsisin takaisin kisakentille. Saa nähdä, ehdinkö KLAG:iin mennessä…

Patu kävi myös noin kuukausi sitten leikkauksessa. Hieman yli vuosi sittenhän sillä murtui vasen etujalka metsässä tapaturmaisesti ja se leikattiin + levytettiin. Paraneminen meni todella hyvin ja nytkin kuvissa murtumakohta oli todella siisti ja hyvään asentoon luutunut. Viimeisimmässä leikkauksessa siis poistettiin (muistaakseni) kahdeksan ruuvia joilla levy oli kiinni, jotta oma luu pääsee muodostumaan mahdollisimman vahvaksi eikä kehity osteolyysiä = luuaineksen hajoamista. Levy oli kasvanut jo osittain oman luun sisään ja se jätettiin ortopedin päätöksestä paikoilleen eikä haittaa mitään. Pikemminkin se vahvistaa edelleen jalkaa ja estää uuden murtuman syntymisen. Leikkaus oli mennyt ongelmitta ja Patu toipui nopeasti.

Tällaista siis täällä kuluneena talvena. Jatkossa ajattelin päivitellä blogiin myös muuta kuin koira-aiheista sisältöä, mm. talomme remontista, askarteluistani, perhe-elämästä ym. Sivujen ulkoasuakin pitäisi päivitellä jahka Simo sinne saakka ehtii, nyt ammatinvaihtoon liittyen hänellä on aika ollut kortilla. Toivottavasti kesällä viimeistään sitten.

Syyspuuhia

Syksy saapui myös Etelä-Suomeen ja ruska sen myötä. Ilmat ovat olleet ihanan leppeitä ja aurinko paistanut kiitettävän usein eli pelkässä vesisateessa ei olla jouduttu tarpomaan. Meidän pihassa on todella paljon isoja lehtipuita – vaahteroita, haapoja, koivuja, pihlajia – ja niiden myötä myös maassa lehtiä iiiso määrä syksyisin. Koirista sai otettua ihanan porukkakuvan vaahteran juurella.

Harmillisesti myös agilitykenttää ympäröivät lehtipuut ja niinpä jouduin haravan varteen. Koirat toimivat työnjohtajina kun kärräsin maitokärryllisen toisensa jälkeen vaahteranlehtiä metsänlaitaan. Harmillisesti kentälle tuli vielä lisää lehtiä tämän jälkeen enkä edes jaksanut haravoida koko kuuttasataa neliömetriä. Täytynee lähipäivinä googletella saisiko jostain lähistöltä vuokrattua lehtipuhaltimen päiväksi. Sillähän voisi sitten puhallella myös muun pihamaan siistiksi.

Haravointiurakan jälkeen järjestelin esteitä kentällä vähän uuteen malliin kontaktien treenaamista varten. Olen hieman laiska muuttelemaan yksin esteiden paikkoja, ja nytkin kentällä on puolet kesää ollut lähes sama ratapohja, jota sitten olen pienellä hienosäädöllä muokannut aina tarpeen mukaan.

Olen tuskaillut koirien kontaktien kanssa jo pidemmän aikaa. Kaikilla on 2on2off enkä näillä näkymin aio sitä muuttaa. Patullekin päädyin valitsemaan sen juoksarien sijaan, seuratessani viime kesänä SM-kisoissa minien ja medien (ja pikkumaksien) finaalia. Suurimmalla osalla top-10:ssä (saatika top-20:ssä) olijoista oli pysärit ja ne toimivat hienosti kun toimivat. Tein vähän tilastoakin asiasta, mutta en ole varma hävitinkö ne lukemat jo jonnekin bittiavaruuteen, tarkoitus oli kyllä laitella niitä tänne blogiinkin. Katsotaan myöhemmin löytyykö. Lisäksi olen seuraillut jo pidemmän aikaa fb:n juoksukontaktiryhmää ja tuntuu, että sielläkin moni tuskailee kontaktien kanssa piiiitkästä treenitaipaleesta huolimatta ja osa on päätynyt palaamaan takaisin pysäreihin. Päätin siis, että treenaan pysärit todella hyviksi ja olen tyytyväinen.

Lillin kanssa ongelmana on lähinnä se, että a) ellen ole kirittämässä sitä edellä se tulee vähän hitaasti alastulo-osuuden puomilla ja jää siihen kontaktille ”sivuun” roikkumaan eikä fokusoi eteenpäin. Lisäksi b) se saattaa kisoissa roiskia kontaktin koska olen ollut tyhmä enkä ole tarpeeksi tiukasti vaatinut siltä asiaa kisatilanteissa. Lisäksi olen viime vuosina liian vähän treenannut Lillin kanssa kontakteja ja mennyt tuuritekniikalla… Viimalla aikalailla samat ongelmat. Eli jotain tarvitsisi tehdä.

Pyörittelin tätä kontaktiasiaa päässäni pari päivää ja mietiskelin miten saisin koirat parhaiten oppimaan sen täydellisen pysärin. Mielestäni oma vahvuuteni agilityssä on nimenomaan koiran kouluttaminen sen näkökulmasta ja asioiden ketjuttaminen. Tykkään pähkäillä eri tapoja opettaa koirille temppuja (joita agilityesteetkin sinänsä ovat) ja haluan, että koirat oikeasti tajuavat itse asioita. Koska en myöskään ole maailman sulavin liikkuja enkä ikinä kykenisi painamaan agilityradalla koirien edellä kuten moni upea huipputasolla kisaava ohjaaja, täytyy kompensoida ohjaajan puutteita kouluttamalla koirista itsenäisiä suorittajia… Niinpä pari päivää asiaa mietiskeltyäni olin kehittänyt uuden treenisuunnitelman ja periaatteet meille. Nyt vain tuumasta toimeen ja katsotaan millaista tulosta syntyy. Lupaan raportoida blogiinkin jatkossa mikäli saan hyvää jälkeä aikaiseksi :).

Tyhjä

Täällä nieleskellään nyt harmistusta toisen ultran jälkeen, Lilli jäi kuitenkin tyhjäksi. Päivät taisivat mennä vähän pieleen, koska kisareissu Klagiin Kokkolaan esti progessa käynnin. Luulen, että myöhästyttiin. No, leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä! Positiivista jos tilanteesta haluaa löytää, niin päästäänpä ainakin jatkamaan SM-nollien keruuta ensi kesää varten. Kolme nollaa (tupla mukaanlukien) on jo tienattu tälläkin vähäisellä kisamäärällä. Täytyy nyt vain rakentaa äkkiä länget puomitreeniä varten, koska jotain tälle tarttis tehdä. Tuurikontaktit alkaa käydä kartturin hermoille… Kyllä ne kotona toimii nimittäin!

Syksyn hieman viilenneet, kosteat ja metsäntuoksuiset säät ovat taas täällä, ja varsin tervetulleina! Helle oli ihanaa, vaan sai se jo loppuakin. Kohtuu kaikessa sanon minä. Koiratkaan eivät yhtään valita. Vielä jos vähän saataisiin sateita tulisi ehkä sieniäkin tälle syksyä. Mustikkasato jäi valitettavasti aivan olemattomaksi kuivuudesta johtuen. Onneksi pakkasessa on vielä viimevuotisia.

Watin kanssa käydään aina satunnaisesti testailemassa pääkaupunkiseudun koiraystävällisiä ravintoloita, se kun osaa käyttäytyä ihmisten ilmoitta todella hienosti. Sitä eivät nimittäin kiinnosta vieraat ihmiset piirun vertaa ja niinpä se makoilee aivan tyytyväisenä pöydän alla terassilla tai ravintolassa meidän illastaessa, helppoa! Yliystävällisten shelttien ja bortsujen kanssa olisi vähän stressaavampaa.

Tällä kertaa vierailimme yhdessä suosikkipaikoistamme, nimittäin Helsingin keskustassa sijaitsevassa Putte’s Bar & Pizzassa. Todella herkulliset pizzat, Watti sai oman vesikulhon ja söi hyvällä halulla reunat. Suositukset sekä minulta ja Simolta että Watilta! 

Ollako vai eikö olla?

Kokkailin tänään koirien ylivomaisesti mieluisinta herkkusapuskaa, broileripataa. Sen resepti kuuluu näin:

  • Ota pata. Kippaa siihen paketti marinoituja broiskun koipia.
  • Kippaa pataan riisiä isohko määrä vapaalla kädellä.
  • Heitä perään yrttiliemikuutio.
  • Laske hanasta vettä pataan niin, että se täyttyy noin 3/4 tilavuudesta.
  • Viskaa uuniin. Uunin on myös syytä olla päällä. 225 astetta ja kutakuinkin 1,5 h passaa.

Kun pata on valmis, anna jäähtyä hetki ilman kantta. Etsi kertakäyttöiset muovihanskat sillä aikaa. Perkaa hanskat kädessä koivista irti lihat yhdelle lautaselle, toiseen nahat ja jänteet, luut roskiin. Syö sen verran lihaa ja riisiä kuin itse jaksat. Jaa lihojen jämät, nahat ja loput riisit koirien kuppiin, kullekin ansionsa mukaan. Lisäile tarpeen mukaan sekaan nappulaa, jauhista ja muita ruuan jämiä jääkaapista.
Kyllä muuten maistuu!

Anna ruokaa!

Muutoinkin meillä on nyt koiria viime päivinä hemmoteltu herkullisella murkinalla. Mutta mistä syystä? No tämän yhden pienen valkoisen vuoksi – Lilli on nimittäin astutettu ja alkoi oppikirjamaisesti nirsoilemaan 21 vuorokauden kuluttua. Mikään ei meinannut maistua, ei edes maksalaatikko eikä jauheliha mikä on ennenkuulumatonta tämän ahmatin kanssa! Muutaman päivän paastottuaan (houkuttelulla närppi kädestä vähän maksamakkaraa ja broiskua) tänään ruokahalu palasi kuin taikaiskusta, simsalabim vain, ja kupista katosi ruuat tuosta noin.

Trimmi on kyllä ensiluokkainen…

Jotta ei liian helppoa olisi tämä kasvatustouhu, niin ihan varmaa ei tiineys ole. Kävimme kyllä ultrassa kun ensimmäisestä astumisesta oli kulunut 24 vuorokautta, mutta sepä olikin tyhjää täynnä. Emännällä veti jo mieli ihan maahan ja tirautti melkein itkut parkkipaikalla. Ehkä PMS:llä oli osuutta asiaan tai sitten ei. Lilli lohdutti vieressä lillimäiseen tapaansa painamalla pään rintaa vasten.

Ihan varma olin, että tiine on! Kumman lötköpötkö, nukkuu vain ja pyrkii jatkuvasti syliin. Alkaa nirsoilla ja oksentaakin pariin kertaan kolmen viikon kohdalla. Ihan kuin tuo maha jo vähän näyttäisi eriltä (no oikeasti vaatii hyvää mielikuvitusta).

Onneksi Facebookin kasvattajapalsta torui – olin kuulemma aivan liian hätähousu ultraan viemisen kanssa, ihmekkös kun tyhjää näyttää. Vasta 28 tai 30 vuorokauden kohdalla kannattaa kuulemma. Mutta mitäs mainostavat eläinlääkäriasemien sivuilla ultran onnistuvan 3-4 viikon kohdalla… Okei, tarkemmin asiaa ajateltuani tajusin, että taisin Savunkin käyttää vasta kuukauden kohdalla tarkissa.

Siispä ei vielä heitetä kirvestä kaivoon. Mennään uusintaultraan ja katsotaan olisiko se sittenkin… Fifti-sixti sanon, että tiine on oireiden perusteella. Tai ainakin reilusti valeraskas jos ei muuta. Peukut pystyssä.

Kuvakulma vääristää, oikeasti ei ole noin tiine.

Strömforsissa treeniä

Viime viikonloppuna treenattiin Lillin kanssa hienoissa puitteissa ja hyvässä ohjauksessa. Meille tarjoutui mahdollisuus osallistua Ari Kuparisen ja Sanni Kariniemen vetämään treeniviikonloppuun ja tottahan sinne oli mentävä!

Tuttuun tapaan helteiden alettua muuttui turkki kesämittaan ennen leiriä.

Leirin puitteet olivat aivan ensiluokkaiset Ruotsinpyhtään Strömforsin ruukissa. Treenit pidettiin Strömfors Dogsportin hienossa hallissa joka pysyi ihanan viileänä huolimatta koko viikonlopun meitä hellineestä +28 asteen helteestä. Pohja oli todella hyvä juosta niin ohjaajan kuin Lillin mielestä!

Osa leiriläisistä majoittui ruukilla olevassa bed&bistrossa jossa syötiin myös illallinen (todella hyvää kuhaa) ja aamiainen sekä istuttiin hetki iltaa.

Itse kuitenkin tuttuun tapaan pakkasin koko poppoon (Simon ollessa työmatkalla) asuntoautoon koska kuuden koiran kanssa hotellihuoneessa majoittuminen olisi jotain aika… Extremeä.

Asuntoauto pysyi yllättävän viileänä vaikka ulkona paahtoi armoton aurinko!

Treenit vedettiin kahtena päivänä ja huomasi kyllä, että ruosteessahan tietysyi olen pitkän agilitytauon jälkeen. Onnistumisiakin tuli onneksi ja saatiin hyviä eväitä jatkoon. Lisäksi tajusin, että minähän itseasiassa osaan juosta jos on pakko 😱. Tätä täytyy jatkossa saada lisää.

Strömforsin ruukin miljöö oli varsin hulppea aksaleiri pitoon ja sitä voin lämpimästi suositella myös muutoin matkailevalle! Alueella on ihania pieniä käsityöläisputiikkeja, kahviloita, ravintoloita ja terasseja, kesäteatteri ja taidegalleria… Majoitusta löytyy useampia vaihtoehtoja ja ainakin osaan koirat ovat tervetulleita. Asuntoautoille/-vaunuille ei ole varsinaista leirintäalueelta mutta ainakin meillä onnistui helposti aksahallin pihassa kysymällä yöpyä.

Leiriltä jäi käteen hyviä oppeja (mehän osataan ne persjätöt!!) ja tavattiin monia tosi mukavia uusia ihmisiä mikä on kivaa koska Etelä-Suomeen muuton jälkeen en vielä tunne lähes ketään agilityihmisiä lähialueelta 😊. Toivottavasti vielä päästään uudelleen leireilemään.