Uusi koti kullan kallis

Muistatte varmaan pääsiäisreissun Muonioon? Kaiken tunturissa hiihtelyn ja trivialpursuitista riitelyn lomassa ehdin myös esitellä Simolle aivan ihanan talon jonka löysin Oikotiestä. Talo oli juuri sellainen josta olen aina haaveillut; iso piha vanhoine puineen ja marjapensaineen, narisevat lautalattiat, korkeat ja tilavat huoneet. Äiti ja sukulaiset olivat heti myös fiiliksissä, tuossapa vasta TALO!

Harmi vain, että Simo ei ollut ihan yhtä vakuuttunut. Uuden kodin pitäisi kuulemma olla uusiuusi ja järkevä (tylsä?). Ihana talo siis hylättiin mutta ei yksimielisesti.

Loppukevät selattiin edelleen maanisesti Etuovea ja Oikotietä. Vaatimukset talolle olivat:

  1. Vieressä hyvät ulkoilumaastot (no, ihan yhtä hyviä ei voine saada kuin nämä nykyiset mäntykankaat hiekkateineen mutta ainakin edes sinne päin).
  2. Tontille pitää mahtua aksakenttä.
  3. Ainakin kolme makuuhuonetta. Tämä siksi, koska Simon työhuone on aina kaaoksessa. Olisi kiva vain laittaa ovi kiinni ja PIM sekasorto on hävinnyt. Lisäksi olisi kiva omistaa vierashuone.
  4. Simon vaatimuksesta alle 10 vuotta vanha.
  5. Sopiva etäisyys molempien työpaikoille – Simolla Helsinki-Vantaalle ja minulla Lahteen.
  6. Sopiva budjetti.
  7. Piha omassa rauhassa.
  8. Mieluummin syrjemmässä kuin keskellä lähiötä.
  9. Hyvä fiilis tultava talosta.

Ei ollut ihan helppoa löytää kriteereihin täsmääviä. Toukokuun alussa tilanne oli sellainen, että muutama potentiaalinen oli havaittu. Siispä budjetoitiin kalentereihin viikon Etelä-Suomen reissu. Kuusi päivää aikaa löytää tuleva koti. Miinus yksi päivä joka meni välissä ihanan kummitytön ristiäisissä. Ellei taloa tällä reissulla löydy niin seuraava tilaisuus tulee heinäkuussa. Ei mitään paineita…

Kotona oltiin (Simo oli) superjärjestelmällinen ja kirjattiin lista kohteista jotka sopi budjettiin ja vaatimuksiin. Yksi talo Nastolassa. Yksi Hollolassa. Yksi Orimattilassa. Yksi Lahdessa. Yksi Mäntsälässä. Puhelin käteen ja soitot välittäjille ja pian oli sovittuna näyttö jokaiselle illalle.

Ensimmäiseen näyttöön mentiin toiveet korkealla. Esittelykuvissa talo oli kieltämättä potentiaalinen, jopa aika hieno. ”Kyllä me siellä voitaisiin asua!”. Asvalttitieltä käännyttiin soratielle: ”Ei se mitään, onhan meillä nytkin puoli kilometriä soratietä kotiin!”. Soratie jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kahdeksan kilometriä. Perillä oli hieno talo. Pajupuskan ja läpitunkemattoman heinäkosteikon keskellä. Tonttia olisi kyllä ollut puoli hehtaaria. Näin silmissäni ne punkit ja etupihan kalliorinteen käärmeet. Välittäjän mukaan soratien varressa pystyisi hyvin kuitenkin lenkkeilyttämään koiria, mitä nyt autoja pitäisi väistellä. Ajomatka takaisin oli aika hiljainen.

No okei, kyseinen talo oli ollut ykkösvaihtoehto ja toiveet oli laskettu sen varaan mutta hei, meressä riittää kaloja, uutta matoa koukkuun! Seuraava talo oli superahdas ja paneloitu lattiasta kattoon keltaisella mäntylaudalla. Aksakenttä olisi kyllä mahtunut takapihalle mutta en päässyt yli mökkifiiliksestä. Sinapinkeltaiset ja vaaleansiniset kaakelitkaan eivät vakuuttaneet. Kolmannessa talossa oli matalat, pimeät huoneet eikä kunnon lenkkimaastoja lainkaan ympärillä, pihaa kyllä hehtaari ja valmis kenttäkin. Ei vain napannut ja peruttiin näyttökin. Neljäs talo oli aika kiva! Pihalla paljua ja saunaa, istutuksia, luonnonrauhaa, laavu metsän laidassa, iso terassi, autotalli. Ulkoilumaastojen puute ei harmittanut niin kovin kun piha oli aivan mahtava. Talossakaan ei sen kummemmin vikaa. Olohuone auki ylös saakka, moderni keittiö joka aivan uusi, parvella työtilaa, kaksi makuuhuonetta. Siinä talossa oli potentiaalia mutta jokin vain ei napannut, makuuhuoneet todella pieniä ja yläkerta ikkunaton.

Tuskaisena otimme talonmyyntisivustot vielä kertaalleen tehoselailuun epätoivon vimmalla. Mikään ei vastannut toiveita. Ei edes lähelle. Ja sitten, epätoivon alimmalla hetkellä päivien huvetessa Simon suusta kuului epäröivä lause: ”ehkä se vanha talo ei olisi aivan poissuljettua”.

Ja se pääsiäisenä ihailtu talo oli edelleen myynnissä! Näyttökin järjestyi seuraavalle päivälle.

Ajomatkalla nähtiin mäntyisiä hiekkaharjuja ja mustikkametsiä. Ja lopulta talo oli silmien edessä: yli satavuotias hirsinen kansakoulu korkealla rossipohjalla, lähes nelimetrisellä huonekorkeudella, mäntyjen, omenapuiden ja vaahteroiden ympäröimänä hehtaarin tontilla, vieressä hienot ulkoilureitit. Alkuperäiset lautalattiat narisivat kävellessä sympaattisesti ja hirsiseinissä oli ajan patinaa. Se oli siinä. Meidän uusi vanha kotimme.

Leivonmäen kansallispuisto

Olen yrittänyt muistaa kirjoitella hyväksi havaituista ulkoilu- ja leiriytymispaikoista tänne blogiin, ne kun näyttävät olevan varsin luettuja tekstejä (hyvä, jos joku hyötyy!). Leivonmäen kansallispuistosta kirjoittelin jo aikaa sitten raporttia mutta muutto ja remontti viivyttivät julkaisemista. Joka tapauksessa toukokuussa oltiin talonostoreissulla Etelä-Suomessa ja matkalla kaivattiin taukoa ajosta jolloin päädyttiin hienojen reittien äärelle Keski-Suomeen…

***

Ajomatka Oulusta Helsinkiin on tuskaisen pitkä köröttää yhtä soittoa. Koiratkin kaipasivat Jyväskylän jälkeen jo jotain tauon tynkää ja ulkoilua. Siispä hyväksi havaittu luontoon.fi auki tabletista ja selailemaan karttaa Keski-Suomen retkikohteista. Leivonmäen kansallispuisto Joutsassa vaikutti kuvauksen perusteella oikein lupaavalta: useita eri reittivaihtoehtoja, poikkeama nelostieltä ei järin suuri, nuotiopaikat ja vessat käytettävissä. Niinpä tehtiin puolen päivän pysähdys Leivonmäkeen.

Leivonmäessä on kaksi eri pysäköintialuetta, Selänpohja ja Kirveslampi, joilta lähtee reittejä. Näiden etäisyys lienee joitakin kilometrejä, joten paikkaa on helppo vaihtaa jos haluttaakin toiselle reitille. Ilmeisesti pysäköintialueiden välillä kulkee myös yhdysreitti(?). Lisäksi on Koskikaran koulu (hieman kauempana) sekä Harjunlahden uimaranta joista pääsee reiteille. Nelostien varresta Leivonmäen taajaman kohdalta käännytään kohti kansallispuistoa, matkaa reittien alkuun taisi tulla vajaa 15 km. Tie oli lähes perille saakka ihan hyväkuntoista asvalttia, viimeinen kilometri huollettua ja hyvää soratietä.

Tällä kertaa valitsimme pysähdyspaikaksi Selänpohjan pysäköintialueen josta lähti useampi merkitty reitti. Kaikki kuulostivat houkuttelevilta ja summassa valitsimme Harjunkierroksen rengasreitin, 4,5 km olisi juuri sopiva leppoisalle kävelytahdille ja makkaranpaistotauollekin olisi aikaa. Pysäköintialue oli hyvän kokoinen ja sieltä löytyi infotaulu sekä huussit. Reitit lähtivät heti sen kupeesta. Meidän kanssamme paikalla oli muutama muu auto huolimatta toukokuisesta arkipäivän aamusta  joten paikka taitaa olla tykätty.

Toukokuun säät hellivät ja t-paidalla pärjäsi oikein loistavasti. Hyttysiäkään ei näkynyt joten mikäs sen somempaa! Harjun kierros oli nimensä mukainen esitellen hienoa mäntyharjumaisemaa alkunmatkan ja metsälampia sekä järviä loppumatkan. Polku oli helppokulkuinen ja hyvin merkitty, eksymisen vaaraa ei tuntunut olevan. Loppupäässä reittiä oli järven rannalla hieno lepopaikka laavuineen ja nuotiopaikkoineen, myös huussit löytyivät. Siellä paisteltiinkin makkarat ja ihailtiin tyventä järveä kevätauringossa.

Kansallispuistossa koirien tulee kulkea aina kytkettynä joten se koirallisille vierailijoille huomiona. Mikäli tämä ei tuota ongelmaa, on Leivonmäki tutustumisen arvoinen paikka. Polut olivat hyväkuntoiset ja sopivat levyiset. Tämän lauman koirat ovat tottuneet kulkemaan jonossa hihnan päässä kansallispuistojen reiteillä joten ei ongelmaa. Punkkeja ei löytynyt koirista yhden yhtä retken jälkeen ja käärmeitä ei nähty lainkaan = hyvä kohde koirien kanssa. Ensi kerralla taidamme tehdä Leivonmäkeen yhden yön reissun jolloin päästään koluamaan samalla visiitillä kaksi eri reittiä. Parkkipaikka on sen verran suojassa omassa rauhassa, että siellä uskaltanee karavaanarit maijoittua puskaparkissa turvallisin mielin :).

Klagissa jälleen

Kuten lähes joka kesä viimeisten 9 vuoden aikana Kokkola ja Klag kutsui jälleen heinäkuun puolivälissä. 


Perinteen mukaisesti Klagissa sataa aina yhtenä päivänä, niin nytkin. Onneksi perjantaina jolloin oli vain yksi startti per koira, lauantaina ja sunnuntaina aurinko helli jopa siinä määrin, että pääsin vähän palamaan.

 

Viime talven tein töitä todella paljon opiskeluiden ohessa ja kevät meni syventävää työtä kirjoittaessa joten treenit ovat olleet aika minimissä. Tämän vuoksi tulostavoite oli se, ettei hyllytettäisi ihan kaikkia ratoja. Perjantaina Lilli & Savu kuitenkin repäisivät ja tekivät molemmat radalta nollan, Lilli voittaen ja Savu tullen makseissa toiseksi. Savu sai vielä sertin kotiinviemisiksi, huippua! Sertihän on Savun ensimmäinen ja itseasiassa nämä taisivat olla Savun vasta kolmannet tai neljännet kolmosten kisat johtuen opiskeluista. No, nyt on nollatilit avattu molemmille tälle vuodelle! 


Viima ei tehtaillut nollia viikonlopun aikana mutta muuten ihan pätevää menoa. Rutiinia kaipaa selvästi kuitenkin lisää. Jospa tuleva syksy ja talvi toisi sitä tullessaan.


Kuten aina, Klagi oli täynnä tuttuja joita oli ihana nähdä :). Aurinko paistoi ja hienoa agilityä sai ihailla kentän laidalta, mikäs sen parempaa! Papu oli kisaturistina kuin vanha tekijä hurmaten tietysti ison joukon ihmisiä. Ja minäkin opin 1) avaamaan auton markiisin sekä 2) käyttämään kaasuhellaa, mikä todistaa, että vanhakin koira oppii uusia temppuja. Ei turha reissu siis! Ensi vuotta taas odotellessa :). 

Nartun sterilisaatio – oliko apua?

Kirjoitin noin vuosi taaksepäin blogiin juttua Watin huonosta laumakäytöksestä jonka seurauksena päädyimme leikkauttamaan sen. Ajattelin laittaa pienen katsauksen tilanteesta ja siitä miten se on muuttunut tällä aikavälillä.

Watin kanssahan oli ongelmana sen jatkuva päsmäröinti laumassa. Mitään ongelmia ei ollut niin kauan, kuin jo edesmennyt saksanpaimenkoiranarttuni Tara oli hengissä. Tara oli koiralauman kiistaton pomo luontaisella arvokkuudella ja auktoriteetillä. Sen ei koskaan tarvinnut pöllyttää alempiaan tai edes murahtaa, vaan pelkkä itsevarma ja tasaisen lempeä mutta jämy käytös riitti osoittamaan muille paikan. Se käyttäytyi samoin myös vieraiden koirien kanssa, eikä koskaan provosoitunut tappelemaan tai isottelemaan. Mahtava luonne ja hermorakenne! Voi kun nykypäivänä kaikki saksanpaimenkoirat olisivat sellaisia…

Watti otettiin, kun Tara oli vielä elämänsä kunnossa ja oli tarkoitus, että se kasvaisi hyvän aikaa vanhan kunnon pomon nuhteessa. Tara menehtyi valitettavasti nuorena syöpään vain alle vuoden päästä Watin tulon jälkeen. Yhtäkkiä nuori saksanpaimenkoiranarttu olikin tilanteessa, jossa sen pitäisi olla koiraporukan pää. Lilli on toki sitä vanhempi, mutta siltä puuttuu dominanssi täysin eikä se edes yrittänyt paikkaa, Savu samoin. Viimaa ei silloin ei ollutkaan ja Tempo vasta ihan pentu. Watti on aina ollut hieman epävarma ja terävä. Se mielestä on parempi möykätä varmuuden vuoksi ennen kuin jotain tapahtuu ja harkita vasta sitten oliko aihetta. Niinpä se alkoi ärsyttävällä tavalla pomottaa muita koiria epävarmuuksissaan. Tämä ilmeni päivittäisenä pullisteluna, karvojen pörhistelynä, ärähtelynäkin toisinaan.

Homma eteni niin, että Tempo alkoi näyttää stressaantumisen merkkejä jatkuvasta Watin varomisesta johtuen ja ne ottivat yhteenkin muutamaan kertaan. Kisapaikoilla Wattia ei ollut enää mukava pitää mukana koska piti varoa ärähtääkö se toisille koirille. Koskaan se ei ole tapellut kenenkään ulkopuolisen koiran kanssa, mutta rasittavaa rähinää se kyllä pitää epävarmuuksissaan ja menee oikein provosoiden katsomaan onko toisesta sille uhkaa. Erityisesti juoksut ja niitä ympäröivä aika pahensivat käytöstä. Lopulta kypsyimme tilanteeseen kun mikään ei tuntunut toimivat, ei koulutus, ei uudet rutiinit ja koirien eristäminen toisistaan yksinolon ajaksi, ei liikunnan/aktiviteetin lisääminen, ei mikään. Vaihtoehtoina oli etsiä Watille uusi koti tai kokeilla sen leikkauttamista kokeeksi. Valitsimme jälkimmäisen koska kaikesta pöljyydestään huolimatta Watti on meille todella rakas.

Sterilisaatio tehtiin Watille kesän lopussa Oulun Eläinklinikalla, eli aikalailla vuosi taaksepäin. Monta kuukautta meni niin, että Watin käytös oli täysin ennallaan eikä mitään merkkejä muutoksesta. Joulun aikaan olo oli vielä aika epätoivoinen ja harkitsimme edelleen Watille uuden kodin etsimistä. Pikkuhiljaa hormonimyrkyt alkoivat kuitenkin tasaantua ja Watin käytös muuttua.

Muutos on tapahtunut niin vaivihkaa ettei sitä ole oikein huomannutkaan kunnes tänään pysähdyin ajattelemaan asiaa. Toden totta – koko keväänä ja kesänä ei ole laumassa ollut minkäänlaisia ongelmia, Watti ja Tempo eivät enää kyräile toisiaan lainkaan, Watin ärsyttävä pullistelu on jäänyt aivan minimiin ja se tuntuu ylipäätään vähän tasaantuneen. Edelleen se on oma virtaisa ja kouhottava itsensä, energiaa riittää loputtomiin ja työmotivaatio on yhtä suuri kuin ennenkin. Sen luonne on oma itsensä, mutta pahin terä ja dominointi tuntuu jääneen pois. Tempo on nykyään rento ja hyväntuulinen ja lauma matkustaa aivan sopuisasti takakontissa koko kööri. Meillä leikkauttaminen siis auttoi. Komplikaatioita (kuten virtsankarkailua tai infektioita) ei ole ilmennyt. Ja nisäkasvaintenkin riski on nyt erittäin pieni mikä on hyvä, ne kun ovat saksanpaimenkoirilla ilmeisesti varsin yleinen kuolinsyy. Päätös oli siis oikea meille!

DIY pujotteluohjurit

Tarkoituksena oli tilata pujotteluohjurit jostain niitä valmistavasta firmasta, mutta köyhän vastavalmistuneen budjetti supistui murto-osaan yllättäen talokaupan ja varainsiirtoveron myötä. Onneksi on ihania kavereita olemassa – sain Einarilta&Jingiltä ensinnäkin raksalta ylijääneitä vesiputken(?) pätkiä ja lisäksi Einarilta hyviä neuvoja ohjureiden valmistamiseen. Siispä tuumasta toimeen. Ohjureille tuli hintaa kokonaiset 11 euroa (puutarhaletku), koska loput kamppeista oli kotona jo remontin jäljiltä. Mikäli olisin ostanut kaiken uppoaisi pari, kolme kymppiä varmaan näihin maksimissaan? Koska ohjureista tuli ihan käypäiset ja toimivat ajattelin jakaa ohjeen blogiinkin, josko joku muukin hyötyisi siitä!

Tarvikkeet:
– Vesiputkea(?) tmv, no joka tapauksessa rautakaupasta halvalla saatavaa ohutta, jäykkää muoviputkea. Yhden ohjurin pituus on noin 150 cm
– Paksua jäykkää puutarhaletkua tmv, jonka halkaisija on sama kuin pujottelukepin
– Ohutta puurimaa/-tappeja, juuri sen paksuista, että menee vesiputken sisään
– Ruuveja ja prikkoja (aluslevyjä?)
– Akryylimassaa/liimaa tms. mitä nyt sattuu löytymään. Ehkä tavallinen Erikeepperikin käy. Meillä sattui olemaan remontin jäljiltä jotain Byggmaxin all-in-one -remonttimassaliimaa joka pelitti oikein hyvin.
– Porakone tms ruuvaamiseen, mattoveitsi letkun leikkaamiseen, saha riman pätkimiseen yms. työkaluja

 

Puutarhaletkua löytyi metritavarana Bauhausista, 5,50e/m ja menekki oli vajaa kaksi metriä kahdeksaan ohjuriin.

Vesiputkea (valkoista) saanee jokaisesta rautakaupasta. Oikealla akryyliliima ja pursotin, molemmat Byggmaxista muistaakseni hankittu. Muukin käy. Vasemmalla puurimat.

Riman on oltava sen paksuista, että menee vesiputken sisään.

Vesiletku ja pujottelukeppi ovat halkaisijaltaan samat.

No niin, tarvikkeet on hankittu ja päästään askartelemaan. Aluksi pätkin puurimasta noin 4 cm pituisia pätkiä, kaksi per ohjuri. Pursotin akryylimassaa vesiletkun päästä sisään muutaman senttimetrin verran jonka jälkeen puuriman pätkä sisään. Akryylimassa liimaa sen paikoilleen. Kuivumista kannattaa odotella seuraavaan päivään.

Rima on paikoillaan ja nyt odotellaan akryylin kuivumista.

Kun akryyliliima oli kuivunut seuraavana päivänä päästiin jatkamaan. Pätkin vesiletkusta noin 10-15 cm pituisia pätkiä. Liian lyhyet eivät pidä ohjuria riittävän napakasti kiinni kepissä ja liian pitkä taas estää useamman ohjurin laittamisen samaan pujottelukeppiin kiinni. Halkaisin nämä pätkät pitkittäissuunnassa mattoveitsellä. Kokeilun myötä huomasin, että halkaisu kannattaa tehdä loivan S-kirjaimen muodossa eikä suoraan, tällöin ohjuri pysyy paremmin kepin ympärillä. Alla tarkempaa kuvaa halkaisusta.

Ruuvasin halkaistut vesiletkun pätkät vesiputken päissä oleviin puutappeihin kiinni. Ruuvin alle kannattaa laittaa prikka, jottei letku repeä. Liian leveä prikka estää vesiletkun puristumisen kepin ympärille joten vältä sitä.

Tässä on letku ruuvattu kiinni vesiputken päässä olevaan puutappiin.

Loivasti viistoon halkaistuna vesiletku piti ohjurin paremmin pujottelukepissä kuin suoraan halkaistu.

Siinäpä. Ei muuta kuin treenaamaan! Kiitokset Einarille vinkistä!